Iijoki-sarjan 8. osa. 730 s. Vuosi 1940. Kalle 20-21 v.
- Pataljoonan muonittajana
Savukosken korvessa ollaan, pioneerit urakoivat tulevaa sotaa varten linnoitustöitä hikihatussa, mutta töpinäporukka pääsee helpolla. Kalle on muonamestari, melkein tyhjäntoimittajaksi itsensä tunteva. Olemisen tila on kääntynyt nurinniskoin: ei ole nälänpuutetta, mutta työnpuute vaivaa ensiluokan työmiestä.
Tilanne on vähän kuin Haanpään Yhdeksän miehen saappaissa, jossa kaveri tympääntyneenä herättelee toista olemaan, pelkästään.
Oulussa, minne Kallen komppania aikanaan siirtyy, ei työmäärä lisäänny, päinvastoin vähenee koko komppanialta: sen kuin alkavat asua. Vaan mikä parasta: naisia on vähän eri määrä kuin Savukosken korvessa! Pääsee lihan kanssa lystäilemään.
Mutta ennen kuin tuohon vaiheeseen on tultu, on Kalle monet surkeudet jos ilotkin kokenut: ensimmäinen kotiloma puolen vuoden palvelun jälkeen on päättynyt neljän pullon humalaan ja mustaan silmään; yleneminen sattumakorpraaliksi, kenraaliniduksi; kirja-aarteen tuhoutuminen; muonavaraston rautaisannosten vohkiminen eli nussiminen, niin kuin armeijan kielellä on ilmoitettava; asevelvollisuusajan piteneminen vuodesta puoleentoista ynnä paljon muuta tylyä ja iloa.
Mutta Oulussa – niin ne naiset! Jopas alkaa Kalleakin, entistä kirjepioneeria, lykästää ihan käytännössä: on Valmaa, Kerttua, Kaarinaa, Maijaa. Ja jos jonkun kanssa ei pääse käsikynkkää taikka pusua pitemmälle, niin jonkun toisen kanssa pääsee! Nyt kun ujot eivät enää paina – semmoinenkin poika joka sisko-Martan sanaan turhaan häppeilee kun ollaaan kunnan elättiä ja isä Pelsonsuolla.
– Onko peli enää rehellistä! ajattelin, kun kävelin kohti minua odottavaa naista.
Heti aamutuimaan ja vielä arkipäivänä kavereiden ollessa valmiina päivän palvelukseen. Melkoinen ero niihin päiviin kun paineli kotipitäjässä ensimmäisten mukana ärjänteiseen, alkavaan työpäivään, jäisellä savottakämpän lattialla yön vanhettuaan.
Samaapa nuo renkipoika Ville Tikkasen kanssa sittemmin huvittuneina tuumailivat presidentinlinnassa itsenäisyyspäivää juhliessaan, toinen kansanedustajana ja toinen kirjailijana: ”Että mehi täällä ällistellään! Onko tämä peli ennää rehellistä.”
Päätalon sanoihin ja sanastoon alkaa viimeistään tässä vaiheessa lukijalla olla jo ymmärrettävät välit: lukeminen sujuu jo töksähtelemättä; ja toisaalta ympäristökin on nyt aivan erilainen, armeijassa kielenkäyttö toisenlaista, sotaväen käyneelle tutumpaa. Miestä on ympäri Suomenmaata ja murretta sen mukaista. Paikoin kaikenkielistä kuten Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.
Hyvin Päätalo kielet kerii, kirjan sivumäärä sen kuin paisuu. Mutta innokkainkin Päätalo-fani alkaa jo entiijjaa pelata, josko jokunen sivu liikaa, sillä vuoden varusmiesajasta riittää kertomista yli 1300 sivua eli kahden kirjan verran: Ahdistettu maa Korian alokastammikuusta kesään ja Miinoitettu rauha Savukosken kesästä vuoden loppuun Ouluun ja Iin Haminaan.
Ja varsinainen sota vielä edessä!
Nautinnollista, tunteikasta luettavaa kaikki tyynni. Vahva tunne läpäisee joka ainoan Kallen teon, ei ole Kalle kuten setä-Arvi eikä kuin isä-Herkko uskollinen Päätalon miesten periaatteelle:
”Tunteitasi sinun ei pidä näyttelemän! Ei sanoillasi eikä ilmeilläsi, korkeintaan, hätätilassa, teoillasi.”
- häverikki
- pissikka
- myötyri
- porkkaporukka
- uutti
- sinnikko