Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjan takakannessa on osuvasti kiteytetty Mikko Kalajoen Miesmuistin luentataktiikka: Naurat kunnes lopetat. Aloitan kirjan hymähdellen huvittuneena Arto Tiensuun isäarjelle, jota päiväkoti-ikäiset Joel ja Kerkko säätävät omalla nassikanotteellaan. Ruuhkavuosiahan tässä selvästi eletään, pienet lapset ja työelämän paineet niskassa. Siinä sivussa omakotitalon remontointi. Joka suuntaan leviävistä päivä kerrallan -projekteista saa mehevän keitoksen, joka on kudottu kokoon omintakeisin ja terävin sanakääntein. Tarinan edetessä ymmärrän, että musta huumori käy käänne käänteeltä mustemmaksi. Teksti tuikkii yhä huumoria, muttet halua satuttaa Artoa naurullasi yhtään enempää.
Kirja tapahtuu 2010-luvun Turussa. Keski-ikäistyvän Arto Tiensuun elämästä ei paineita puutu. Vaimo listaa tyytymättömyytensä aiheita, lasten oma tahto venyttää sietokykyä raukoille rajoille asti ja pomossakin on lierot puolensa. Erityisen rankkaa kerrostalossa varttuneelle filosofian maisterille on niukkoina illan ja yön tunteina saada valmista remontoitavassa rintamamiestalossa. Vaimon mielestä miehekäs mies hoitaa homman itse. Ulkoisten paineiden lisäksi miestä ahdistaa jomotus kiveksessä ja syövän pelko. Huteraa koko elämä.
Arto kyllä yrittää, liikaakin. Hän vain painaa menemään, eikä huomaa omaa tilaansa ja mielenterveytensä järkkymistä. Nykyhetken lomassa Arto käy dialogia nuoruusvuosiensa itsen kanssa. Kaksi erilaista ajanjaksoa, mutta teinissä ja nelikymppisessä on samaa vaikeasti ymmärrettävyyttä, joka porukassa tekee ulkopuoliseksi. Takaumien kautta käydään läpi myös menneisyyden painajaista, joka aikanaan jäi poikaporukan salaisuudeksi.
Miesmuistissa on paljon yhteneväisyyksiä Riku Korhosen kirjaan Emme enää usko pahaan. Elämän vääristymiä ja nurinmenoja, vaikka pyrkimys olisi oikeaan. Puhumattakaan pyrkimyksestä vastata naisen asettamiin vaatimuksiin olla sekä tämän päivän pehmo vaipanvaihtaja että menneen ajan talonrakentaja. A man’s got to do what a man’s got to do, totesi John Wayne. Mikko Kalajoen tekstistä nautin viimeiseen sivuun asti – ja toivoin Arto Tiensuulle seesteisempää loppuelämää. Kotimaista tragikomediaa, oikein hyvää lajissaan.
