Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olin täysin vieraantunut ihmisistä. Tunsin olevani kuin elefanttimies tai jokin muu friikki, joka oli suljettu normaalin elämän ulkopuolelle ja jonka kohtalona oli vain kärsiä.
Toimittaja Aarno Malin on kirjoittanut koskettavan kirjan kokemuksistaan terveydenhuollon ja sosiaaliturvan asiakkaana. Hänellä on krooninen, repivä kipu lonkissa, mutta mitkään tutkimukset eivät kerro siihen syytä: hänestä otetaan röntgen-, isotooppi- ja magneettikuvat, mutta niistä ei avaudu mitään normaalista poikkeavaa, samoin kuin ei harvinaisemmassa elektroneuromyografiassakaan.
Useimmiten lääkärit ovat sitä mieltä, että vika on korvien välissä, ja Malin saa monta passitusta psykiatreille tai psykologeille, joista joku saa haravoitua hänelle hyvin epämääräisen diagnoosin eli sekamuotoisen persoonallisuushäiriön. Samaan aikaan hän käy varsin toivottomalta tuntuvaa taistelua Kelan ja sosiaalitoimiston tuulimyllyjä vastaan – mihin kuuluu sellainen nuori mies, joka ei pysty tekemään ainakaan täysiä työ- tai opiskelupäiviä kipujensa vuoksi? Millä hän elää? Ei ainakaan palkallaan. Entä sitten työmarkkinatuella, opintorahalla, toimeentulotuella, kuntoutustuella vai eläkkeellä?
Selvää vastausta ei tunnu olevan missään, olkoonkin että Malin saa lopultakin vuosia ja taas vuosia kärsittyään oikean diagnoosin eli selkärankareuman. Myös asiaankuuluva lääkitys löytyy. Yksityiselämäkin valkenee vähitellen itsemurha-ajatusten ja -yritysten sekä toksisten seurustelusuhteiden jälkeen.
Malinin muistelmateos oli surullista mutta tärkeää luettavaa. Se kertoi väkevästi siitä, millaista on ”pudota kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi”, kuten kirjan takakannessa sanotaan. Lääkärit hokevat juhlapuheissaan ja kirjoittamissaan artikkeleissa, että kipu on hoidettava, mutta liian moni jää vaille kunnollista tutkimusta ja hoitoa, kunhan nyt kehotetaan korkeintaan Buranaa tai Panadolia ottamaan.
Toisaalta kirjassa oli mukana myös muistoja Malinin laajasta kokemuksesta erilaisten uskomushoitojen viidakossa, mutta eipä niistäkään apua tullut. Lisäksi kirjoittajan kokemukset sosiaaliturvan verkostoissa olivat lähinnä kafkamaisia, kun mikään taho ei oikein tahtonut ottaa vastuuta hänen asioistaan; tuntui olevan lähinnä henkilöstä kiinni, sattuiko saamaan asianmukaista tukea vai ei. Onko siis nyky-Suomessakin sattumaa, saako apua? Niin ei saisi tietenkään olla, mutta Malinin kokemukset ovat raju tarina siitä, että oikea diagnoosi, oikea lääkitys ja oikea sosiaaliturvan muoto saattavat olla liian pitkän ja kivulloisen etsimisen takana.
