Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ihanko totta! Eikö tätä klassikkoa ole vielä kukaan käsitellyt täällä? Pieni läpykkä täynnä hellää sanomaa, tulevaisuuden uskoa.
Niin faktalta tuntuvaa fiktiota kuin olla voi. Jean Giono (1895-1970) vaeltelee asumattomilla Provencen alppiseuduilla janoissaan, kunnes yllättäen törmää erakoituneeseen lammaspaimeneen. Lähdevettä leilistä tarjolla. Ja pian on kaikki hyvin – paremmin kuin aikoihin.
Lähimpään kylään olisi puolentoista päivän matka; turha sinne lähteä yönselkään riitaisia, kaunaisia, kateellisia ihmisiä kohtaamaan – toisiaan vihaavaa villiä väkeä.
Tästä lammaspaimenesta tuli vuosikymmeniksi tuttava ja ystävä, jonka luo oli hyvä palata: ihastelemaan Elzéard Bouffierin, ensitapaamishetkellä 55-vuotiaan – liki ysikymppiseksi eläneen – miehen pyyteetöntä elämää. Ja ennen kaikkea sitä valtavaa elämäntyötä, metsittämistä, jonka päivittäinen sadan siemenen istuttaminen sai aikaan: tammea, pyökkiä, vaahteraa, koivua kasvamassa neliökilometrimäärin.
”Siemeniä levitti tietysti myös tuuli. Ja samaan aikaan kun vesi palasi maisemaan, palasivat myös pajut, kaislat, niityt, kedot, puutarhat ja kukat, ylipäänsä jonkinlainen elämisen tunto.”
Elzéard kasvatti elinaikanaan satojentuhansien puiden metsät, ja kaikki vieraille maille vailla omaa etua.
Gionon kirjasta on hiljalleen tullut kaikkien vihreää väkivallatonta elämää kannattavien perusteos koko Euroopassa. Klassikko. Kirja on kooltaan kuin lammaspaimenen elämä: vähäinen, huomaamaton päältä, mutta silkkaa asiaa sisältä. Tarpeellinen.
Kelpaa kadehtien lukea kaikkien ja ottaa mallia tästä mykistävästä maisemanmuutoksesta, joka Elzéardinkin hiljensi:
”- hän raatoi raadantansa täysin yksin – niin yksin, että elämänsä lopulla hän oli jopa tykkänään lakannut puhumasta. Ehkei hän enää pitänyt sanoja kovin tarpeellisina.”