Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aura Koivisto pohtii kirjassaan miten erikoista on, että saksalaisen Georg Stellerin (1709-1746) elämästä ei ole koskaan tehty elokuvaa, ja kirjan luettuani tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä, ovathan miehen elämässä mukana kaikki draaman ainekset aina epäonnista rakkaustarinaa myöten. Mutta aloitetaanpa alusta; Steller osallistui kuuluisan Vitus Beringin retkikuntaan, joka lähti kartoittamaan Alaskaa 1740-luvulla ja paluumatkalla laiva haaksirikkoitui vuodeksi autiolle saarelle, jonne kauan kärsinyt Bering myös kuoli.
Steller oli nähtävästi kuitenkin niitä ihmisiä, joiden luonteen parhaat puolet tulevat esiin vaikeissa tilanteissa ja hän onnistui luomaan yhteishenkeä pahasti keripukin riuduttama miehistön keskuudessa. Miehistö onnistuikin kuin ihmeen kaupalla rakentamaan vanhan laivan osista uuden laivan ja sen avulla purjehtimaan takaisin Kamtšatkaan.
Oli Suurena Pohjanretkenä tunnettu tutkimusmatka toki muutenkin dramaattinen. Venäjällä oli tuolloin tarvetta kartoittaa kaukaiset alueensa ja siten laillistamaan omistusoikeutensa kyseisiin alueisiin. Kartoitustehtävä ei kuitenkaan ollut valtaapitäville tarpeeksi kunnianhimoinen, joten retken tarkoituksena oli myös kohentaa infrastruktuuria ja muutenkin kehittää Siperian oloja. Piti rakentaa satamia, majakoita, kouluja, rautaruukkeja, kehitettävä maanviljelyä, järjestettävä postikuljetusta, laadittava tutkimuksia alueen kansoista, kielistä ja luonnonvaroista ja totta kai harjoitettava siinä sivussa myös lähetystyötä. Koska Siperiassa oli tuollon varsin vähän mitään odottamassa valmiina, piti kaikki tarpeellinen vieläpä raahata paikan päälle itse. On selvää, että tällaiseen koettelemukseen liittyy varsin paljon draamaa, kiristyneitä hermoja ja arvovaltakiistoja, puhumattakaan niistä paikallisista ihmisistä, jotka pakotettiin projektiin mukaan vastoin tahtoaan.
Tutkimusmatkan lukuisat haasteet ovat kuitenkin vain yksi osa tarinaa. Steller kuvasi Siperian ja Alaskan retkillään lukuisia tieteelle uusia kasvi- ja eläinlajeja, mukaan lukien kaksi lajia, joita kukaan muu luonnontieteilijä ei ole koskaan nähnyt: isomerimetson ja stellerinmerilehmän. Stellerinmerilehmä tapettiin sukupuuttoon vain 27 vuotta löytymisensä jälkeen, eikä kummastakaan lajista ole jäänyt jälkipolville kuin hajanaisia jäänteitä. Suomalaisilla on tässä suhteessa harvinaista onnea, sillä Helsingin luonnontieteellisestä museosta löytyy sekä stellerinmerilehmän kokonainen luuranko että täytetty isomerimetso.
Stellerin tutkimukset osuivat aikaan, jolloin alueen luonto oli vielä suhteellisen koskematon, Steller kuvaakin alueen merieläinten uskomatonta ja loputtomalta tuntunutta runsautta. Ilo ei kauan kestänyt, sillä kapteeni Joseph Billingsin retkikunta, joka tutki osin samoja alueita vuonna 1785, joutui toteamaan, miten turkiseläinten kannat olivat täysin romahtaneet. Aikanaan tämä oli oikeasti hämmästyttävä johtopäätös. Jumalahan oli luonut luonnon ihmisen hyödynnettäväksi, eikä siten pidetty mahdollisena, että ihminen pystyisi oikeasti tuhoamaan luontoa, saati aiheuttamaan minkään eläimen sukupuuttoa. Luonnon ajateltiin pikemminkin parantuvan ihmisen muokkauksella; pelottavat erämaat muuttuivat kesytetyiksi viljelys- ja laidunmaiksi – ja kuten nykyään ajatellaan – hyödyttömät aarniometsät muuttuvat ”hoidetuiksi” talousmetsiksi.
Kirja kasvaakin vähitellen paljon Stellerin tarinaa suuremmaksi. Kirjan keskeisiä teemoja on, kenellä on oikeus luonnonvaroihin ja missä mittakaavassa, sekä mikä on tutkijoiden rooli tässä, ja onko päättäjillä velvollisuus ottaa heidän näkemyksensä huomioon. Koivisto peräänkuuluttaa miten historiaa voisi laajemminkin pohtia luonnonvalloituksen ja luonnonvarojen käytön valossa. Tämä antaisi paljon kaivattua historiallista perspektiiviä siihen, miten talous- ja ympäristöasiat ovat kytkeytyneet yhteen sekä menneisyydessä että nykypäivänä.
Aikalaiskuvauksiin perehtyminen antaa myös näkymän sellaiseen luontoon, jota yksikään elossa oleva ihminen ei ole koskaan päässyt näkemään. Jokainen sukupolvi väistämättä sopeutuu oman aikansa tilanteeseen ja pitää sitä normaalina, vaikka luonnon monimuotoisuus olisi vain murto-osa siitä, mitä se oli vain muutamia vuosisatoja sitten. Stellerin aikalainen Carl von Linné esimerkiksi teki matkan Suomen ja Ruotsin pohjoisosiin 1730-luvulla ja kirjoitti täkäläisten kanalintujen valtavasta määrästä. Metsoja, teeriä, pyitä ja riekkoja oli niin paljon, että niitä yleisesti metsästettiin ruokapöytään ja vielä sittenkin riitti lintuja vientiin Tukholmaan asti.
Tätä tilannetta voi verata vaikka vuoden 2018 tunturihaukkojen pesimätilanteeseen, joka meni kyseisenä vuonna heikosti pääasiallisesti riekkojen vähäisen määrän vuoksi. Eli vaivaiset 30 haukkaparia eivät onnistuneet löytämään täältä tarpeeksi ruokaa. Siitä huolimatta puhumme hyvistä ja huonoista pesimävuosista, olemme kuin sammakko siinä kuuluisassa kiehuvassa kattilassa, joka ei halua nähdä lähtötilannetta ja sitä väistämätöntä lopputulosta, jota kohti olemme hitaasti luisumassa.
Aura Koivisto on todellakin onnistunut kirjoittamaan ajatuksia herättelevän, monitahoisen teoksen. Georg Stellerin elämä ja kokemukset ovat jo itsessään kirjan arvoisia, mutta Koiviston laajempi pohdinta aiheen ympärillä onnistuu hienosti sitomaan Stellerin tarinan merkityksen myös nykyaikaan. Erinomainen, viisas kirja, jota suosittelen kaikille.