Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hallusinaatioilla on huono maine, sillä ne usein liitetään joko psykoosiin tai huumeiden käyttöön. Ilmiöön liittyy siis paljon väärinkäsityksiä, sillä havaintopsykologian tutkija Jukka Häkkinen osoittaa mielenkiintoisessa kirjassaan, miten hallusinaatiot ovat itse asiassa paljon tavanomaisempia kuin kuvitellaan ja niitä esiintyy myös aivan tavallisilla ihmisillä arkisissa tilanteissa.
Kirja käsittelee kolmenlaisia havaintokokemuksia: hallusinaatioita, illuusioita ja vääristymiä. Hallusinaatio on näkökokemus asiasta, jolle ei ole vastinetta fyysisessä todellisuudessa, se on siis yksityinen kokemus, jota kukaan muu ei näe. Illuusiossa puolestaan aivot tulkitsevat jonkin ympäristöstä löytyvän asian uudella tavalla, esimerkiksi tyyny alkaa näyttämään koiralta. Vääristymä taas on havainnon systemaattinen muutos, jossa havainnon jokin piirre muuttuu, esimerkiksi tapetin väri muuttuu toiseksi. Näiden havaintokokemusten erottaminen ei käytännössä ole kuitenkaan aina helppoa.
Kirjassa tutustutaan muiden muassa vainajahallusinaatioihin, univajeen ja rasituksen tuottamiin hallusinaatioihin, aistieristyksen aiheuttamiin hallusinaatioihin sekä Charles Bonnet -oireyhtymään. Viimeksi mainittu nimenä lienee harvalle tuttu, mutta ikäihmisille se ei ole mitenkään harvinainen. Itse asiassa oireyhtymä on nimetty Charles Bonnetin mukaan, joka tutki isoisänsä varsin värikkäitä harhanäkemyksiä. Oleellista oireyhtymässä ei kuitenkaan ole ikä vaan kokijan heikkonäköisyys. Kaihi voi aiheuttaa hallusinaatioita, mutta niin voi myös lähes mikä tahansa muu näköä haittaava sairaus. Näkökyvyn heikentymisen ja hallusinaatioiden yhteys paljastaa jotain hyvin olennaista aivojen toiminnasta, joka on tavalla tai toisella monien hallusinaatioiden taustalla.
Näköhavainto ei nimittäin ole vain silmistä aivoihin kulkeutuva yksisuuntainen reitti, vaan näkeminen perustuu myös paljolti aivojen tekemiin olettamuksiin. Olettamuksia tarvitaan koska nopeasti syntyvissä tilanteissa kuvan monitulkintaisuus ja epäselvyys on aivoille ongelma. Evolutiivisesti aivojen kannattaa siis mielummin vetää mutkat suoriksi ja muodostaa aistitiedosta yksiselitteinen tulkinta kuin jäädä junnaamaan epäselvään tilanteeseen. Tällainen aivojen taustaprosessointi on tietämättämme käynnissä jatkuvasti, mutta poikkeuksellisessa tilanteessa se tulee esiin.
Yksi poikkeuksellinen tilanne on juurikin silloin, kun aivot saavat epätavallisen vähän informaatiota, joko huonon näön vuoksi, tai koska aistit eivät muusta syystä saa stimulaatiota. Tällaisessa tilanteessa aivot joutuvat tilanteeseen, jossa ne yrittävät väkisin löytää rakenteita vähäisestä aistimusvirrasta. Tällainen aivojen taustaprosessin korostuminen on usein myös taustalla stressiin ja väsymykseen liittyvissä hallusinaatioissa. Ajatusten keskittyminen intensiivisesti johonkin tiettyyn henkilöön on mahdollisesti myös yleisten vainajahallusinaatioiden taustalla. Häkkinen pohtii, että voimakas tunneside voi hyvinkin aktivoida aivoihin tallentuneita malleja, jotka ennustavat arkielämän toistuvia tapahtumia.
Häkkinen taustoittaa kirjassaan paljon hallusinaatioiden tutkimuksen historiaa, ja se onkin sitten poikkeuksellisen mielenkiintoista ja vauhdikasta luettavaa. Kirjassa käsitellään muiden muassa Michael Persingerin niin kutsuttua jumalakypärää, joka simuloi aivoja magneettikenttien avulla ja väitetysti tuotti aivoihin läsnäolon kokemuksen, joidenkin ihmisten kokemuksen mukaan jopa jumalan läsnäolon tuntemuksen, josta kypärä sai nimensäkin. 1950-luvulla taas olivat muodissa valvomiskilpailut, joiden seurauksena hallusinaatiot olivat aika lailla taattu lopputulos. Syynä tähän on pitkittyneestä valvomisesta johtuva niin sanottu mikrouni, jolloin osa aivoista vaipuu hetkellisesti uneen, ihmisen itse asiaa huomaamatta. Lopputuloksena on siis uni- ja valvetilan hetkellinen sekoittuminen.
Aivan oma lukunsa on aistieristyksen tutkimuksen synkkä historia. 1950-luvulla kylmän sodan vainoharhaisessa ilmapiirissä pelättiin, että kommunistit olivat onnistuneet kehittämään tehokkaita aivopesumenetelmiä, joilla voitaisiin luoda piiloagentteja. Vaikka varsin pian huomattiin, että pelot olivat ylimitoitettuja, halusi CIA kuitenkin pysyä tässä sotavarustelussa johtoasemassa. Alun perin aistieristyskokeissa ei suinkaan testattu hallusinaatioita, vaan sitä saadaanko koehenkilö sisäistämään propaganda paremmin eristämällä hänet mahdollisimman tehokkaasti, hallusinaatiot olivat siten kokeiden tahaton ja odottamaton seuraus.
Professori Ewen Cameronin johdolla aistieristyskokeet etenivät lopulta suoranaiseksi kidutukseksi, jossa koehenkilöitä eristettiin viikkokaupalla sähköshokkien kera. Aivopesukokeet eivät lopulta johtaneet mihinkään mielekkääseen lopputulokseen, vaan lopputuloksena oli murtuneita mieliä ja CIA:n luonnehdinnan mukaan ”vihanneksia”. Vaikka kokeet tällä saralla loppuivat 1970-luvulla, niin miksikään yksittäiseksi likatahraksi nämä aistieristys- ja kidutuskokeet eivät valitettavasti jääneet, vaan vanhoja oppeja on otettu sittemmin käyttöön myös terrorisminvastaisen sodan myötä.
Otin alunperin Mielen oudot maisemat lukulistalleni oikeastaan vähän sattumalta, en ollut ollenkaan varma olisiko aihe sittenkään kovinkaan mielenkiintoinen. Tässä suhteessa yllätyin kyllä todella positiivisesti, sillä Häkkinen on todella hyvä tieteen popularisoija ja kirja on siten poikkeuksellisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti yllätyin hallusinaatioiden tutkimuksen historiasta, yksityiskohdat CIA:n kokeista olivat sen verran karmivaa luettavaa, että tästä aiheesta tulee kyllä ehdottomasti hankittua lisää luettavaa. Myös Jukka Häkkisen aikaisempi kirja Outojen kokemusten psykologia menee lukulistalle, sen verran mainio lukupaketti tämä kirja oli, suosittelen!