Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luonnontieteissä pyritään esittämään kuvattava ilmiö tarkassa muodossa numeroiden, kaavojen ynnä muiden avulla. Mutta mitä jos mitattava asia onkin ihmismieli? Kuinka mitataan luotettavasti ja tarkasti jotain niinkin monimutkaista ja monitulkintaista asiaa kuin onnellisuus, masennus, älykkyys tai ihmisen persoonallisuus? Kysymys ei ole lainkaan yhdentekevä, sillä mielen mittareita käytetään hyväksi kaikkialla yhteiskunnassamme.
Masennusmittarit vakuuttavat lupaviranomaiset lääkkeiden tehosta siinä missä kouluikäisen oppimisvalmiuksia ja tarkkaavaisuutta arvioidaan neuvolassa, ja osaavatpa somejätitkin päätellä klikkauksista persoonallisuutemme ja kohdentaa mainoksia tulosten perusteella. Saattaa käydä niinkin, että ihmisen työllistymiseen vaikuttaa rekrytoimisessa suosittu MBTI-testi eli Myers-Briggs-indikaattori, joka tosin suosiostaan huolimatta on varsin kehno ihmismielen mittari.
MBTI-testi ei jää ainoaksi pettymykseksi ja tästä Elina Vessosen kirjasta käykin nopeasti ilmi, miten psykologien mittarit ovat väistämättä epäluotettavampia ja epätarkempia kuin luonnontieteilijöiden mittarit. Silti Vessosen missiona ei suinkaan ole herättää epäluuloa tiedettä kohtaan. Mielen tutkiminen yksinkertaisesti on vain paljon vaikeampaa kuin vaikkapa lämpötilan mittaaminen, minkä kirja osoittaa hyvin kiinnostavalla tavalla.
Tiedettä joka kehittää ja arvioi näitä mielen mittareita, kutsutaan psykometriikaksi. Vessonen käy läpi erilaisia mielen mittaamisen menetelmiä ja samalla huomioiden miten näiden monimutkaisten menetelmien valinta ei ole kiistattomien normien ja sääntöjen seuraamista, vaan menetelmistä käydään jatkuvaa keskustelua. Nuo keskustelut ovat vaikutusvaltaisia: ne vaikuttavat siihen, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme maailmasta, Vessonen summaa.
On tärkeää että testit perustuvat läpinäkyville todisteille, havaitsevat vääristyneet vastaukset ja antavat totuudenmukaisen kuvan ominaisuuksista, joita testillä on tarkoitus arvioida. Tämä on hankalaa sillä mielen sisäisistä prosesseista on vaikea saavuttaa yksimielisyyttä; inhimillinen kohde saattaa teeskennellä tai kärsiä huonosta itsetuntemuksesta, kaikkihan meistä ovat omasta mielestään keskivertoa parempia autokuskeja. Toisaalta myös tutkijat saattavat luottaa enemmän omaan kokemukseensa kuin tilastolliseen tietoon.
Vessonen ottaa esimerkiksi Rorschachin testin, joka on neljänneksi suosituin testi suomalaisten psykologien keskuudessa. Testille on olemassa erilaisia tulkintajärjestelmiä, joista tunnetun on John Exnerin luoma järjestelmä. Kysymys kuuluu, onko tämä järjestelmä luotettava? Vastaus näyttää olevan sekä että. Meta-analyysin mukaan Rorschach-tulkinnat indikoivat hyvin psykoottisia häiriöitä, kuten skitsofreniaa ja myös kognitiivisiin taitoihin liittyvät tulkinnat saivat tutkimuksessa tukea. Silti, läheskään kaikille Rorschach-tulkinnoille ei löytynyt kunnollista tilastollista tukea; testi ei ole hyvä tulkitsemaan esimerkiksi aggressiivisuutta, itsekeskeisyyttä tai impulsiivisuutta. Jopa kolmannes tutkituista musteläikkätulkinnoista jäi analyysissa ilman kunnon tukea, Vessonen paljastaa.
Miksi siis koko järjestelmä on edelleen edes käytössä? Koska monet psykologit kokevat, että testi toimii käytännössä, vaikka sen ominaisuudet eivät täytäkään tieteellisiä kriteerejä. Tuntuisi houkuttelevalta vain luottaa näiden kokeneiden ammattilaisten mielipiteeseen, mutta riskinä on että näihin kokemuksiin sekoittuu paljon erilaisia vaikuttimia, joiden merkitys ei aukea helposti edes ihmiselle itselleen, saati ulkopuolisille Vessonen pohtii.
Jos ihmisten ajatukset ja kertomukset itsestään ovat vääristyneitä, mikseivät siis asiantuntijoiden ajatukset testien toimivuudesta olisi niin ikään vinoutuneita? Tutkimusten mukaan koulutus ja älykkyys eivät nimittäin suojaa ajatusvinoumilta ja puolueellisuudelta, ne saattavat päinvastoin jopa pahentaa virheitä. Kirjan loppupuolelta löytyy tästä erityisen karmea esimerkki: Carrie Buck perheineen oli 1920-luvulla koulukirjaesimerkki vähämielisestä suvusta, jossa surkea perintöaines siirtyy sukupolvelta toiselle.
Carrie Buckia ei pelkästään sterilisoitu, vaan hänen sukunsa esimerkkiä käytettiin keppihevosena, jolla saatiin perusteltua koko rodunjalostusohjelman tarpeellisuutta Yhdysvalloissa. Myöhemmin kävi ilmi, että Carrien ja Buckin suvun vähämielisyys oli lähinnä silloisten tutkijoiden kuvitelmaa, eikä se perustunut oikealle todistusaineistolle. Vessonen painottaakin kirjassaan eettisten kysymysten tärkeäyttä, sillä mielen mittarit ovat väistämättä mukana ihmiselämiä määrittelevässä päätöksenteossa ja tällöin mahdollisilla virheillä on varsin korkea hinta. Tämä on tärkeä muistutus, sillä hälyttävän monia psykologisia testejä ei ole validoitu ollenkaan. Validiteetti siis tarkoittaa, missä määrin mittari mittaa sitä, mitä sen ajatellaan mitattavan.
Kirja on kieltämättä hieman huolestuttavaa luettavaa, mutta toki Vessonen antaa esimerkkejä myös mittareista, jotka toimivat kuten pitäisi. Mainittakoon tässä vaikka MMPI-testi, joka on yksi maailman eniten käytettyjä mittareita, joilla arvioidaan mielenterveyttä. 1940-luvulla luodun testin tulkintaa on kehitetty koko ajan ja pitkän historiansa aikana on kertynyt runsaasti tilastotietoa, joka kertoo, miten erilaiset vastaustavat suhteutuvat mielenhäiriöihin ja persoonallisuuden piirteisiin. Tällä pitkällä kehityshistorialla on sikäli merkitystä, että testivastaukset sellaisenaan, ilman tietoa erilaisten ihmisten tyypillisistä vastauksista, ovat alttiita pahoille virhetulkinnoille, Vessonen kertoo.
Kirjassa käydään hyvin läpi mitä tutkimuksessa tarkoittaa valideetti, korrelaatio, testien teoreettinen pohja ja miten tieteenalan tuottamat ristiriitaiset tulokset olisi tehtävä näkyviksi tiedeviestinnässä. Vessonen antaa katsauksen myös somemittareihin ja miten meillä pitäisi olla oikeus tietää milloin meitä mitataan ja mihin tarkoitukseen. Kirja ei ole hirveän pitkä mutta siinä on paljon painavaa asiaa ja onneksi myös hyvin selkeästi kirjoitettuna.
Itse asiassa kirja yllättääkin siinä, miten sujuvaa luettavaa se on. Vessonen on valinnut kirjaansa myös paljon ihan tavallisen lukijan kannalta mielenkiintoisia esimerkkejä. Maa voi olla maailman onnellisin yhdellä tavalla mitattuna, mutta ei toisella, siinäpä pohdittavaa meille suomalaisille, jotka kuulemma ovat maailman onnellisinta kansaa! Kaiken kaikkiaan Mielen mittarit on tärkeä ja mielenkiintoinen tietokirja, jota voi suositella lämmöllä.