Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Arvid Jansen on norjalainen kirjailija, jonka elämässä ei mene hyvin. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa kuolivat jonkin aikaa sitten traagisessa laivapalossa, ja sen jälkeen vaimo ilmoitti jättävänsä hänet ja vievänsä perheen kolme tytärtä mukanaan. Arvid on yksin, pohjattoman yksin, vaikka hän yrittääkin paikata sitä epälukuisilla rakastajattarilla ja baarikavereilla. Mikään ei kuitenkaan auta, uusi kirja ei tunnu millään valmistuvan ja eräänä yhteisenä viikonloppuna tyttöjen kanssa heistä vanhin, kaksitoistavuotias Vigdis, ilmoittaa karusti: ”…me ei tulla sinun luoksesi viikonlopuiksi, me ollaan sovittu siitä, me voidaan tulla kerran ennen kuin koulu alkaa, mutta sitten se ei enää sovi kovin hyvin.” Tämä on kuin isku vatsaan Arvidille, sillä kaikesta ajoittaisesta renttumaisuudestaan huolimatta hän rakastaa lapsiaan suuresti ja tulee entistä yksinäisemmäksi heidän jäätyään kokonaan pois hänen elämästään.
Kirjailija kulkee pitkin kaupungin katuja, ajelee ikivanhalla autonkotterollaan milloin mihinkin, usein Ruotsin puolelle Arvikan pikkukylään. Samalla hän mittelee elämäänsä, tekojaan, naissuhteitaan ja havainnoi kipeän tarkasti maisemien arkisuutta ja norjalaisen miljöön karuutta. Vasta ihan lopussa tapahtumat saavat uuden käänteen, mutta ei siitä sen enempää.
En ole yleensä oikein jaksanut perehtyä keski-ikää lähestyvien miesten sielunkuvauksiin ainakaan suomalaisessa kirjallisuudessa ja Knausgårditkin jätin sovinnolla kesken, mutta Arvid Jansenin tarina oli lumoavaa luettavaa. Juonenkäänteissä ei sinänsä ole mitään kovinkaan uutta tai järisyttävää, mutta voi, miten alakuloisen tarkkanäköisesti kaikki onkaan kerrottu. Arvidin yksinäisyyden ja sivullisuuden kuvauksessa on jotain musertavaa: hänellä on tapana kuvata sosiaalisemmat ja ekstrovertimmät ihmiset ”värikkäiksi” omaan itseensä verrattuna. Nämä värikkäät tapaavat toisiaan, juhlivat yhdessä ja jutustelevat kevyesti, mitä Arvid ei katso osaavansa, ja ilmeisesti myös ex-vaimo Turid sulautui heidän joukkoonsa pois Arvidin synkkyydestä. Vain hetkellisesti hän löytää lohtua tilapäisistä naissuhteista, mutta itse asiassa lukeminen on ainoa tärkeä asia, sellainen välttämättömyys koko elämälle, jonka me kirjaihmiset hyvin tunnistamme: ”Ruotsissa kävin aina yksin. Jos olin muiden seurassa, en voinut lukea. Mutta minun oli pakko lukea. Muuten olin mennyttä.” Hänellä ei kuitenkaan ole, eikä ole ilmeisesti koskaan ollutkaan sellaista ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua lukemastaan; näin ollen yksinäisyys tunkeutuu häneen vielä syvemmälle, hänen sisimpäänsä asti.
Kirjan kansiliepeessä verrattiin Pettersonia jopa itseensä W.G. Sebaldiin, ja ajattelin ensin, että eihän kukaan muu kirjailija voi lähestyäkään häntä. Mutta jollain lailla Arvidin ulkoisen ja sen kautta sisäisen maailman kuvaus todella muistuttikin minua tästä mestarista: jokin sama siinä alakulossa, miljöön riipaisevuudessa kosketti yhtä lailla, ja Katriina Huttusen käännös tuntui erinomaiselta. Erittäin huomionarvoinen kirja, suosittelen lämpimästi.
