Ari on yläkoulun äidinkielenopettaja, joka päättää muuttaa opetuksensa. Luokkahuoneet ja oppikirjat jääkööt, tilalle tulevat vierailut kirjastoihin, museoihin, hoitokoteihin ja niin edelleen. Työtään uudesta näkökulmasta katsova pedagogi huomaa olevansa kokeilunsa kanssa varsin yksin – tukea ei heru kollegoilta eikä kotiväeltä. Eläkkeellä oleva appiukko, entinen opettaja hänkin, kehottaa unohtamaan kokeilut. Vaimo puolestaan kritisoi jatkuvasti Aria siitä, että perheestä välittäminen pitäisi laittaa oppilaista välittämisen edelle. Ja neljättä lastakin tekisi mieli, ainakin vaimon.
Petri Vartiaisen kokemus opettajantyöstä tuntuu Miehen ryhdin kaikilla sivuilla. Hänen kohtaamansa tapahtumat ja haasteet ovat yksinkertaisesti tosia, ehkä toki hieman liioiteltuja. Eivät kai edes yläkoulun tunnit ole pelkkää haistattelua ja oppimishaluttomien hölinää. Tai jos ovatkin, on koululaitoksen ja opettajien toki katsottavakin, mitä voivat asioiden muuttamiseksi tehdä. Mutta vanhempien, virkamiesten, kotiväen ja kollegoiden ristipaineessa tuikkivalta kansankynttilältä lepattava liekki sammuu helposti.
Opettajakunnan kuvauksessa Vartiainen hakee mustaa komiikkaa, mutta omaan makuuni hänen kuvaamansa sekalainen retkue on hieman turhankin kyyninen. Totuuksia miesporukan jutustelusta löytyy silti paljon. Niin – miesporukan. Naisilla on Miehen ryhdin sivuille vain vähän asiaa. Tämä toki naisvaltaisessa ammatissa on hieman kummallista. Kaunokirjallisesti ratkaisu on perusteltu, sillä miehuudesta kirjassa on myös kyse. Myös oppilaiden kuvaamisessa Vartiainen keskittyy poikiin.
Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmien perusteet uudistetaan syksystä 2016 alkaen. Tähän hetkeen, uuden oppilaslähtöisemmän oppimiskäsityksen aikaan, Petri Vartiaisen Miehen ryhti solahtaa kuin kuuma veitsi voihin. Se on puheenvuoro opetuksen ja sivistyksen puolesta, mutta samalla kannanotto siitä, kuinka paljon tehtävää on jäljellä. Opettajilla, kasvattajilla, virkakoneistolla – ja oppijoilla. Suosittelen.