Runoilija Aila Meriluoto (1924–2019) oli naimisissa kolme kertaa. Viimeinen avioliitto Jouko Paakkasen kanssa solmittiin vuonna 1979 ja päättyi vuonna 2004 Paakkasen kuolemaan. Seuraavana vuonna ilmestyi runokokoelma Miehen muotoinen aukko, jonka runot ovat täynnä tunteita: rakkautta, surua, hämmennystä toisen poissaolosta ja jopa vihaa.
Heräsin yöllä hengitykseesi.
Korahdukseesi. Hiljaisuuteesi.
Ojensin käteni pehmeää partaasi kohti.
Vain kylmä tyyny.
Miehen muotoinen aukko kuvaa hienosti pitkäaikaisen kumppanin menetyksestä seuraavaa tunnemyrskyä ja sopeutumisen vaikeutta. Jo Kimeä metsä puhui paljon kuolemisesta ja menetyksestä: ”Sama se. / Jompikumpi lähtee.” Nyt sitten on lähtenyt, mikä tietysti kääntää vähän näkökulmaa. Menetys ei ole jotain tulevaa, vaan jotain koettua, jotain mihin sopeutua ja mukautua.
Kokoelma kuvaa laajemminkin vanhenemista, 80-vuotiaan naisen näkökulmaa, rakkautta myöhemmällä iällä (”Kun vanhat ihmiset rakastuvat, / siinä ei pysähdytä äkkisyvän partaalle. / Te matalan kahlaajat, te liplattavat, / teillä ei ole aavistustakaan…”). Vanhat naiset ovat yhteiskunnassa tarpeettoman paitsiossa, siksi sellaistakin ääntä on ilo kuunnella.
Älkää rasittako häntä, sanoi tytär.
Lähettäkää tekstiviestinä suoraan minulle.
Hän vain unohtaa ja hätääntyy.
Kyllä. Hätäännyn. Unohdan.
Vielä pahempaa: muistan.
Sinkoilen muistoja ympärilleni umpimähkään, ennen sähkökatkosta.
Meriluoto kirjoitti pitkään. Kootut runot oli kasattu 2004, Tanssivan karhun voittaneen Kimeän metsän jälkeen. Sen jälkeenkin ilmestyi kuitenkin vielä tämä kokoelma, ja vielä yksi, Tämä täyteys, tämä paino. Luovuutta loppuun asti, kokonaisuutena upea kirjallinen ura.
Pitäisi varmaankin lukea myös Meriluodon varhaisempaa tuotantoa. Olen lukenut tähän asti vain näitä viimeisimpiä, jolloin minulle on runoilijasta piirtynyt kuva jonkinlaisena viisaana vanhuksena. Varhaisemmista kokoelmista välittynee toisenlainen runoilija.