Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suoraan asiaan, sillä nämä tosi miehet eivät tykkää kiertelystä kaartelusta. So. ensin käsitteet selviksi:
- Hegemoninen maskuliinisuus: rationaalisuus, heterous, empatiakyvyttömyys, väkivalta-alttius, nainen = esine, ei tunteita, valta, menestys, kovuus, fyysinen voima, kulttuurivihamielisyys, urheilevan miehenruumiin varaukseton ihailu, kanansiipien syönti.
- Toksinen maskuliinisuus: todistaa olevansa mies, muutenkin kuin sukupuoleltaan. ’Naisia ja arvostusta saa, kun polttaa, juo, osaa tapella ja halventaa toisia. Pahin mahdollinen leima on nössön leima.’ Henkinen laiskuus on ehdoton vaatimus.
Miten tuleekin ensimmäisenä mieleen = NHL-jääkiekkoilija.
Ja lätkäjätkät ovatkin kirjan esikuvina: Huonoina. Pois joutavina.
Noilla käsitesisällöillä mennään, noita käännellään ja kalistellaan tässä neljäntoista esseen Miehen kuolema -teoksessa. Kirjan tekijä, Juhani Brander, 41 vuotta, myöntää olleensa nuorempana juuri tuollainen tollo: toksinen maskuliini.
Paitsi että hän jo nuorena luki kirjallisuutta – salaa! Ei voinut maineen menetyksen takia mainitakaan, että hän oli lukenut kaikki Edith Södergranin ja Helena Anhavan runot. Kahden naisen runot ja päälle paljon muuta nobel-Tranströmeristä alkaen.
Ai että näpäisi koko opus! Ja silti: miten totta!
Päälle vielä (joukkue)urheilusankareiden sanaköyhyys: ne huikeet ja kuskinpaikat. Siis noiden miehenmallien kieli? Kun eivät lue, vaan ainoastaan pelaavat joko mailan kanssa tai pelikonsolein.
Lukevilla nuorilla on hallussa 50 000-70 000 sanaa, lukemattomilla vaivaiset 15 000.
”Ehkä se on useimmille vanhemmille ihan käypä juttu, että oma jälkikasvu vertautuu kielelliseen invalidiin.”
Noin päättelee Brander. Ja minä näin: Kommunikoi siinä sitten, vaikka eihän niille vaaleille kaunottarille tarvitsekaan kielin kommunikoida.
Melkoista tykitystä, sallittakoon armeijamainen ilmaisu, sivu sivun jälkeen kielivirtuoosi Branderilta. Huohottaen vaivoin mukana kestän, välillä lukijana toivon, että hellittäisi jo: uho alkaa käydä samanlaiseksi toisen lätkimiseksi, mitä lätkäjätkät alistaessaan harrastavat.
Toisaalta näin JB pysyy samalla viivalla noiden toksisten maskuliinien kanssa, noiden kansanurhokkaiden: kova kovaa vasten, kele!
Toisaalta taas Brander riisuu itsensä paljaaksi ja kertoo entisestä kovuudestaan, rypemisistään, naisten esineellistämisistään, kuin myös tappioistaan, häviöistään, itkuisista hyljätyksi joutumisistaan. Epätasapainosta kovan ja pehmeän välillä.
Ja kas kas, löytyypä tuttu mies – noille toksikoille täysin tuntematon – kertomaan perusjuuria myöten, ettei hänkään – lue vaikka sarjan kaikki 26 kirjaa – osannut täyttää noita alussa lueteltuja miehenvaatimuksia, ei ainakaan isänsä mielestä, ja siksi hän jäi vain miehenkuvaksi isän luokittelussa.
Kalle Päätalon ja Iijoki-sarjan Juhani Brander löytää. Sopivampi suomalaisen miehen malli on löytynyt aivan kirjan viime metreillä!
Jännä paketti tämä kirja. Mielenkiintoinen kaikessa rypemisessään paljastaessaan machomiehen kummallisuuden ja julistaessaan – rivien välistä, miltei jokaisen! – sen että on aika päästä irti hegemonisen maskuliinisuuden ihanteesta, siis ikeestä. Muuttua, unohtaa toksinen maskuliinisuus. Tulla tuntevaksi ihmiseksi.
Nyt kun huippu-urheilu on näkymättömissä koronapandemian takia, joka-aamuiset litaniat mediassa NHL-pisteiden tekijöistä tauolla: olisiko uusien ihanteiden syntymisen aika ja mahdollisuus?
Aika unohtaa nämä urheilijakovikset ja unohtaa ehkä nämäkin miesvoimat: Isänmaan miehet.