Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jos kirjan nimi viittaa Anni Swaniin ja kirjailija siteeraa teoksensa alkulehdillä L. M. Montgomeryn päiväkirjaa, on hänen oltava sukulaissielu, kindred spirit! Tällainen olo ainakin minulle tuli, kun sain käteeni Anna Pölkin uuden päiväkirjaromaanin tai muistelmateoksen, miten vain. Pölkin aiempi kirja, Kakkuja salaisesta puutarhasta (Avain 2023), esitteli lukijalleen paitsi tukun ihania leivontareseptejä myös herkän kirjoittajan, joka rakastaa leipomisen lisäksi luontoa, puutarhanhoitoa ja erityisesti tyttökirjoja. Näiden asioiden pariin palataan myös tässä toisessa teoksessa, mutta nyt mukaan on tullut tummempi sävy: kirjailijan vakava sairaus, kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Anna Pölkki on Turun seudulta kotoisin oleva savolaistunut lukion äidinkielenopettaja. Hän kirjoittaa läpi teoksensa usein tästä muutoksesta:
Muutos kaupunkilaisesta metsän asukkaaksi on ollut suuri. Vaikka olin alusta asti innoissani uudesta kotimiljööstäni, sopeutuminen on ollut pitkä prosessi. Satusilmät ovat kuitenkin auttaneet siinä. Tummat metsät ympärilläni eivät enää tunnu uhkaavilta. Ne ovat tulleet ystävikseni, laulavat runoja ja kuiskivat satuja.
Niinpä kirjoittaja samoilee metsissä, poimii kantarelleja, hoitaa puutarhaa ja remontoi miehensä kanssa uutta kotiaan. Ja erityisesti hän kirjoittaa. Tämän saisi kuulostamaan romanttiselta hyminältä, mutta kuten sanottu, kaksisuuntaisen mielialahäiriön pitkä varjo tummentaa koko elämän. Siitä on romantiikka kaukana: Pölkki kirjoittaa koruttomasti maniansa kärjistymisestä psykoosiksi, pakkohoidosta, suljetusta osastosta ja lääkkeiden pelottavista sivuvaikutuksista. ”Mieleni reunoilla lymyää pahoja muistoja ja sykkyrälle kiertyneitä traumoja, joita en kestä ajatella”, hän kuvaa.
Onneksi kevät koittaa, sillä kirjailijan sairaus reagoi hänen kohdallaan aina positiivisesti vuodenaikoihin ja valon lisääntymiseen. Hän osaa kuvata herkällä ja lämpimällä huumorilla kukkien istutusta ja porkkanantaimia – lukijalle tulee välillä mieleen, että kunpa näitä ilon ja huumorin aiheita olisi hänen elämässään enemmänkin! Ne esikoisteoksen leivontaluomukset vilahtavat tässäkin kirjassa, kun siskot saapuvat vierailulle.
Mutta aivan erityisesti hän suuntautuu kirjailijaksi ja suhtautuu siihen vakavasti ja hartaudella. Esikuvat, Swan ja Montgomery, näkyvät siellä täällä, ja luontokuvauksissa on heidän lisäkseen paljon samaa kuin Saima Harmajalla. Tekstin sävy on siis kauttaaltaan esteettistä, kaunista ja jotenkin vanhanaikaisen suloista, muttei kuitenkaan häiritsevän romanttista tai pateettista. Vakavan sairauden läsnäolo on suurempi uhka kuin lähimetsien karhut. Pölkki onnistuu taitavasti ja erehtymättömällä tyylitajulla luovimaan valon ja synkkyyden välillä niin ettei kumpikaan vähennä toisen arvoa. ”Niin kauan kuin on kauneutta, jaksan elää.”
