Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjahyllyssäni on Heikki Willamon Haukkametsä, jonka omistuskirjoitus on joulukuulta 1998. Metsä minussa -kirjassa Willamo aloittaa kertomisen vuodesta 1987, mutta päätyy lopussa juuri tuohon tuttuun haukkametsään ja sen muistoihin. Uusi teos on kuin pienoishistoriikki hänen metsäsuhteestaan sekä näyttelyretki Willamon metsäkuvien äärelle.
Olen pohtinut jo pitkään, miksi juuri Willamon kuvissa on kuin jotain enemmän, jotain syvempää. Kun luontokuvissa esitetään usein voimakkaita värejä ja yksityiskohtaisia potretteja, niin Willamon kuvissa värit ovat monesti niukkoja ja kohde on maisemassaan, yleensä metsässä, kotonaan. Ne jatkavat hänen tekstiensä tarinaa. Lukiessa tuntuu kuin pääsisi itsekin siihen kunniavieraana mukaan.
”Metsässä avainsanoja ovat tumma, peitteinen, hämyisä ja tiheä.”
Ajankohtaista luontokirjaa on nykyään lähes mahdotonta tehdä huomioimatta ilmastonmuutosta, sukupuuttoaaltoa tai monimuotoisuuden hupenemista, joita ihmisen toimet ovat vähintäänkin kiihdyttäneet. Teksteissä tätä käsitellään paljon, mutta kuvissa huomattavasti vähemmän. Willamokin on pohtinut asiaa, mutta päätti kääntää kameransa hakkuuraiskioilta toiseen suuntaan.
”Haluan sen sijaan näyttää, mitä olemme menettämässä, minkä puolesta tässä kannattaa vielä taittaa peistä. Metsää on suojeltava, muuten se katoaa. Lukemattomat lajit vähenevät, kunnes niitä ei enää ole.”
Kirjan pysäyttävin osuus on vasta aivan lopussa. Lähikuvissa olevien lintujen silmiä katsoessa niistä heijastuu näkymä, jossa ei ole metsää vaan hakkuulla kasvavia yksittäisiä puita. Metsän asukkien huolestuneista ilmeistä voisi tulkita suuren ihmetyksen: miksi?
Metsä minussa on Willamoa omimmillaan ja henkilökohtaisimmillaan. Tunnelmallisia mustavalkokuvia, omia kokemuksia, syviä pohdintoja ja kurkistuksia upeiden suomalaisten metsälajien elämään. Se sopii jokaiselle aidon metsän ystävälle.
