Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ihminenhän tuhoaa itte ittensä. Maapallo ei kestä. Ihmiskunta loppuu. Koko ajan mennään huonompaan ja huonompaan suuntaan. Ei auta, vaikka kuinka toukkia syötäisiin, maailman kantokyky loppuu. Se raja on ylitetty. Ilmasto lämpenee, Jäämeri sulaa, jääkarhut kuolevat saatana, tai kyllä kai nekin oppivat vielä puolukoita syömään.
Journalistien Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän kirjoittama ja valokuvaaja Anssi Jokirannan valokuvittama Metsä meidän jälkeemme tarttuu isoon haasteeseen ja selvittää, millainen suomalainen metsä oli, mitä metsälle on tehty ja mitä sille kuuluu ja mitä metsillemme pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Omien sanojensa mukaan he luomisprosessin aikana havahtuivat siihen, että eivät oikeastaan koskaan olleet nähneet sellaista luonnontilaista metsää, joka Suomen peitti kauttaaltaan vielä ennen sotien jälkeistä voimakasta teollistumista. Havahtuivat, pettyivät ja hämmentyivät.
Kirjaa lukiessa lukijakin havahtuu tähän samaan huomioon. Vaikka olemme metsäkansaa ja metsä ympäröi meitä joka puolella, en silti ole koskaan tainnut nähdä sellaista luonnontilaista metsää, jota esimerkiksi Suomen kultakauden taiteessa kuvataan. Kirjoittajat käyvät monipuolisesti läpi sitä, millainen tämä luonnontilainen metsä aikanaan oli ja mistä sitä vielä Suomesta löytää. He kuvaavat metsiin kohdistettuja metsätalouden toimenpiteitä ja niitä virheitä, joita suomalaisessa metsätalouspolitiikassa on tehty vuosikymmenten aikana ja kertovat metsän muutoksen aiheuttamista vaikutuksista niin eläinlajistoon, vesistöihin, punkkien ja hirvikärpästen lisääntyneeseen määrään sekä metsän virkistysarvoihin.
Lopulta kirjassa päädytään keskustelemaan suomalaisen metsän tulevaisuudesta ja siitä, millaisilla menetelmillä sitä pitäisi jatkossa hakata, missä määrin suojella ja toisaalta käyttää metsätalouden raaka-aineena. Metsä meidän jälkeemme kertoo suomalaisesta metsästä realistisella ja rankallakin otteella. Esille otetut näkökulmat ovat tärkeitä ja koskettavia ja ainut, mitä jäin kaipaamaan, on selkeästi vallitsevaa metsätalouskäytäntöä puoltavat ja selittävät puheenvuorot, jotka olisivat entisestään syventäneet suomalaisesta metsästä kokonaisuutena syntyvää kuvaa.
Mainiota kokonaisuutta täydentävät upeat kuvat suomalaisesta metsästä, sen käyttäjistä ja asukeista sekä erilaisista käyttötarkoituksista. Metsä meidän jälkeemme on hieno kokonaisuus, joka saa minulta lämpimän suosituksen.