Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tästä kirjasta pitäisi kertoa sanoin ja kuvin, ei pelkästään sanoin. Kun haluan sisällyttää arvosteluuni lauseita kirjan tekstistä, minun pitäisi ottaa myös kuvia. Kuvat ja teksti kun yhdessä muodostavat kirjan vaikuttavan kokonaisuuden.
Kirjan teksteissä yhdistyy kaunokirjallinen tarinankerronta ja täsmällinen tieteellisiin tutkimuksiin perustuva tieto. Kimmo Ohtonen kirjoittaa koskettavasti ja läsnä olevasti, on kuin hän juttelisi juuri minulle. Kun kynä vaihtuu kameraan, sama tyyli säilyy kuvissa, on kuin olisin itsekin ollut paikalla katsomassa kameran linssin läpi. Kuvien ja tekstin laatu selittyy Kimmo Ohtosen vankalla ammattitaidolla ja monen vuoden pitkäjänteisellä työllä.
Metsä elää on tämän syksyn vaikuttavimpia kirjoja, itselleni ehkä kaikista vaikuttavin. Kirjassa on kuusi lukua. Ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla on kuvia eläimistä. Teksti alkaa prologilla Mennyt maailma, jossa lyhyesti kerrotaan Suomen niemimaan, sen luonnon, eläinten ja eliöiden historiaa viimeisestä jääkaudesta nykypäivään. Prologin jälkeen seuraa neljä osaa: Kesä, Syksy, Talvi ja Kevät. Viimeisenä epilogi Metsä elää.
Neljän vuodenajan kautta lukijaa kuljetetaan tutustumaan Suomen – erityisesti pohjoisen Suomen – luonnonmetsien kokonaiskuvaan. Metsiemme puut, kasvit ja eläimet muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden, jossa jokainen pienikin ja hyödyttömältä näyttävä osa on tärkeä. Lahopuu ei ole vain elämänsä loppuun tullut lahoava puun runko. Se ei ole rumaa jätettä, josta pitäisi päästä nopeasti eroon, vaan sillä on tarkoituksensa kokonaisuudessa. Se on ”tietyille vanhan metsän tunnusomaisille asukkaille elinehto…elintärkeä koko luonnonmetsän monimuotoisuudelle. Voidaankin kysyä, onko sammalpedillä lahoava ikikuusi sittenkään kuollut vai ainoastaan muuttanut olemassaolonsa muotoa, kuin uudesti syntyneenä.” Lahoja rakastavat monet linnut, kuten tikka ja pöllö sekä lukuisat muut eliöt.
Kirjan sivuilla metsien asukkaita seurataan varsin kattavasti, isoista pienimpiin. Sanoin ja kuvin kirja kertoo mm. jalkansa loukanneesta hirviemästä, karhuperheestä, kuukkelin lennosta lumisen metsän muodostamassa labyrintissä, pöllöstä lahopuun kolossa (yksi vaikuttavimmista kuvista on kuva, jossa pöllön pää pilkistää kolosta ja katse suuntautuu suoraan) ja pohjoisen taivaan valtiaasta, maakotkasta. Hömötiainen ja metsähiiri ovat mukana eläimistä pienimpinä.
Kirjasta välittyy huoli. Elämme kuudennen sukupuuton aikaa. Monet ihmisen toimet vaikuttavat metsäluontoon, tuhoavat sen monimuotoisuutta. Metsissä elää yli 20 000 lajia: nisäkkäitä, lintuja, hyönteisiä, kasveja ja sieniä. Metsiä yksipuolistavien metsänhoitotapojen, lahopuun hävittämisen, avohakkuiden ja soiden ojituksen seurauksena lajeista peräti 833 on tällä hetkellä uhanalaisia. Lajien lisäksi uhattuina ovat myös erilaiset metsätyypit, lähes 80 prosenttia metsätyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi. Silti hakkuumääriä on kasvatettu tuntuvasti viime vuosina. Luonnon ääni on hukkumassa ihmisten äänen alle.
Kirja antaa myös toivoa. Metsien tulevaisuus on käsissämme, kaikki ei ole vielä menetetty.
Toivoa olisi varsinkin, jos ymmärtäisimme, että ihminen on osa luontoa, ei siitä erillinen ”Olemmehan edelleen yksi eläinlaji, vaikka nykyään aivan omassa ekologissa lokerossamme. Ihmisen syvin olemus ei ole muuttunut yhtä dramaattisesti kuin ihmiselämän puitteet viimeisen muutaman sadan vuoden aikana. Metsä opettaa ymmärtämään, jos emme tarkastelisi sitä pelkästään omista lähtökohdistamme käsin. Sillä: ”Metsä ei vastaa, kun sinne huudetaan. Sen sijaan meidän täytyy kysyä kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia, jotta voisimme ymmärtää metsän syvimmän olemuksen.” Olisiko metsällä sanottavaa meille, olisiko ihmisen ja metsän syvimmällä olemuksella jotain yhteistä?
Luin kirjan tekstit, katsoin upeat kuvat. Kirja ei tyhjenny yhdellä lukemalla. Läpilukemisen jälkeen säilytän kirjaa työpöydälläni, availen sieltä täältä, luen pätkän, pysähdyn ihastelen upeita kuvia. Kirja on vaikuttanut, se on avannut silmiäni. Omiin metsäkävelyihini – ja oleiluhetkiini on tullut jotain uutta. Kun näen lahopuun, voin todeta: ”Metsä elää”
Lämpimästi suosittelen tutustumaan kirjaan.