En ole opiskellut yliopistossa suomen kieltä, enkä kielitieteitä muutenkaan. Silti ystäväpiirini illanistujaisissa ruvetaan aina jossain vaiheessa vääntämään anagrammeja henkilöiden nimistä, etsimään sanojen sisältä riimejä (lämpimämpi) tai muuten pelleilemään äidinkielemme rakenteilla. Olen maistuvan kielen ystävä ja kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Siksi minunkaltaiselleni diletantille Tapio Heikkilän ja Johanna Halosen Meteli seis sopii kuin nenä päähän.
Kyse on suomalaisesta paikannimistöstä. Tapio Heikkilä on vuosikaudet Suomen maanteitä kulkiessaan pysähtynyt hauskojen (tai edes jotenkin huumorintajua kutkuttavien) tienviittojen äärelle valokuvaamaan viittaa ja sitä ympäröivää maisemaa. Paitsi huvittava paikannimi, myös sitä ympäröivä maisema puhuttelee. Johanna Halosen rooli kirjanteossa on ollut etsiä selityksiä paikannimien alkuperälle. Kaikille nimille ei tietenkään mitään ”järkevää” perustetta löydy, mutta ymmärrystä muinaisesta nimeämiskulttuurista Halonen kyllä onnistuu kasvattamaan. Onneksi myöskään Halonen ei ole ihan pelkällä asialinjalla, vaan myös hän jättää tilaa nautiskelulle ja nimistön maistelulle.
Monta tuttua tienviittaa Heikkilän kuvastosta löytyy, mutta jääpä näistä vielä maanteiden varrelle bongailtavaakin. Omista ykkössuosikeistani Alvettula–Torvoila sekä Keikyä–Kiikka–Kämmäkkä kirjasta puuttuvat, mutta Kyrsyän tienhaara ja Hiljaistenmiestenlaakso sentään löytyvät. Tämä on hauska pieni kirja, suosittelen!