Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Loirit unohtaen pääsemme Eino Leinon (1878-1926) vähemmän tunnetulle kirjasaralle: satuiluun. Ainakin kolme eläinsatua irtosi Leinon kynästä, ensin tämä Mesikämmen ja sittemmin Musti sekä Ahven ja kultakalat.
Symboliikkaahan lempeänraju Nalle-kertomus on, ruotii menestyksen hintaa: puntarissa vankeus ja vapaus.
Pentuna Nalle jää orvoksi. Joutuu siitä sitten kasvaessaan niin hyvien kuin vähemmän hyvien kasvatiksi, kohoaa tanssillaan, vihellyksellään ja humalallaan yleisön suursuosikiksi pitkin maita ja mantereita.
Ja niin kuin iskelmätähdet Kari Tapiosta alkaen ovat kertoneet: suosion ja taputusten jälkeen yksinäisyys ja tyhjyys valtaavat mielen. Niin käy Nallellekin (ja siis Einolle itselleen).
Satu päättyy, kuten entisaikaiset sadut usein väkivallan kautta päättyivät, joten kuten onnellisesti.
Aikansa lapsi on tämä satu. Voi olla että asenteiltaan ei menisi läpi nykyajassa, ainakin joitakin kohtia tekstissä joutuisi muutettavaksi siinä missä Eskimo-jäätelön nimi sun muut rasistisiksi tuomitut tuotteet ja nimitykset.
Vai miten on?
”Ja se tapahtui kaukana eteläisissä maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä julkiset eläintaistelut ovat vielä sallittuja. – – – Sirkus oli täynnä vilkkaita, äänekkäitä tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan.”
Vanhaa Nallea nuori sirkuksen johtaja yritti tapattaa areenalla nuoren uroksen valtavin voimin. Mutta.
Ei se ihan noin vain onnistunut, sillä nyt alkoi odotus ja sitten taistelu, jonka vertaista ’ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla’.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu taituruus kohtaavat – ja kuten saduissa tapana on ja oli: kyllä hyvän on voitettava paha.
Eipä Leinolta tällaista olisi odottanut, mutta tulipahan tuokin taistelu koettua. Oikeastaan minulle aikuisena kävi kuin Eino Leino -seuran mukaan Vappu Tuomiojalle lapsena: ”Kirjan tarina oli Vapusta niin surullinen, että Vappu itki koko ajan sitä lukiessaan.”
Kirja piti Hella ja Sulo Wuolijoen perheessä lopulta piilottaa. Piilotan minäkin sen tämän jälkeen, etteivät lapsenlapset sitä käsiinsä saisi.
Siis aika tehokasta kerrontaa!