Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pohjois-Afrikan Barbareskivaltiot (Algeria, Marokko, Tunisia ja Tripolitania, nykyinen Libya) tulivat tunnetuksi merirosvouksestaan, jota ne harjoittivat 1400-luvulta aina 1800-luvulle asti, kunnes Ranska valloitti Algerian 1830. Orjien hankkiminen oli olennainen osa tätä ”liiketoimintaa”: barbareskit myivät eurooppalaisia orjia omilla markkinoillaan ja kristityt tekivät muslimeille samoin.
Hieman vähemmän tunnettu osa tätä historiaa ovat ihmiset, jotka tunnettiin kristittyinä luopioina, eli muslimiksi kääntyneinä, jotka alkoivatkin harjoittaa merirosvoutta kristittyjä vastaan. Peter Lamborn Wilson pyrkii tarkastelemaan kirjassaan Merirosvoutopiat : Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot tätä unohdettua ilmiötä käännynnäisten omasta näkökulmasta. Ilmiö oli aikanaan laajasti tunnettu ja on jopa arveltu, että syy miksi barbareskivaltiot olivat merirosvoudessaan niin menestyksekkäitä, johtui näiden käännynnäisten taidoista. Pitipä tämä paikkansa tai ei, käännynnäisiä joka tapauksessa vihattiin paljon, mikä on usein estänyt pohtimasta heidän motiivejaan, ja mitä tämän ilmiön taustalla oikein oli.
Wilsonin tarkastelukulmana on barbareskivaltioista vähiten tunnettu Salén kaupunkivaltio, jossa kaapparit nauttivat 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla poikkeuksellista itsenäisyyttä. Toisin kuin muut Barbareskivaltiot, Salé ei ollut ottomaanien määräysvallan alla, vaan kaupunkia (tai pikemminkin kaupunkien yhteenliittymää) hallitsi kaapparikapteenien neuvosto. Kyseessä oli lyhyen aikaa tietynlainen merirosvojen ihannevaltio, jonka ominaisuudet osaltaan selittävät mikä tässä elämänmuodossa viehätti niin monia. Kuka tahansa pystyi nousemaan Salén hierarkiassa taustastaan riippumatta aina kaupungin hallintoon asti, ja saaliiden jako oli sekin huomattavasti tasapuolisempaa kuin tavanomaisissa laivastoissa. Tämänkaltaiset demokraattiset ominaisuudet epäilemättä herättivät uteliaisuutta monissa merimiehissä, joiden osa oli pääsääntöisesti kurja – brittilaivastossa jopa orjuuteen verrattavissa, sillä valtio saattoi kirjaimellisesti kaapata miehiä laivastoonsa.
On todella suuri harmi, ettei käännynnäisiltä ole jäänyt muistelmia tai kirjeitä, missä he selittäisivät motiivejaan, sillä heidän tarinansa osoittautuvat todella kiehtoviksi. Muilta merirosvoilta on kuitenkin säilynyt paljon puhuvia kommentteja. Monille merirosvouksessa näytti olevan kyse paitsi rahasta, niin kapinasta perinteistä yhteiskuntaa ja hierarkiaa vastaan. Näin kommentoi Bellamy-niminen merirosvo ammattinsa etuja kapteenille, joka oli kieltäytynyt liittymästä heidän joukkoonsa:
”– – kirottuja olkoon se ovelien lurjusten joukko, ja te, jotka palvelette heitä, lauma kanansydämisiä paukapäitä. He parjaavat meitä, niin kuin konnat tekevät, vaikka ainoa ero meidän välillämme on, että he rosvoavat köyhiltä lakien suojelemana, totisesti, ja me ryöstämme rikkailta vain oma rohkeutemme suojanamme. – – en ala väittelemään tuollaisten nyyhkivien nössöjen kanssa jotka antavat ylempiensä huvikseen potkia itseään pitkin kantta.”
Bellamyn sanat kaikuvat John Wardin (turkkilaiselta nimeltään Yusuf Reis) tarinassa, joka tunnetaan käännynnäisistä kaikista parhaiten. Hänen pakotettiin brittilaivaston palvelukseen viisikymppisenä, mutta ei mennyt kuin kaksi viikkoa kun hän arveli elävänsä mukavampaa elämää merirosvona ja häipyi omille teilleen. Ward laskelmoi oikein, hänestä todella tuli nopeassa tahdissa erittäin menestyksekäs ja rikas merirosvo, joka valitsi tukikohdakseen Pohjois-Afrikan satamat, erityisesti Tunisin. Itseään Ward piti jonkinmoisena Robin Hoodina, mistä kertoo sekin, että hän nimesi laivansa Little Johniksi. Tiettävästi hän ainakin joskus oikeasti toimi esikuvansa mukaisesti, joskin avuliaisuus on merirosvon uralla ollut varmasti puuskittaista.
Hollantilainen Jan Janszoon on toinen kuuluisa esimerkki. Hänet muistetaan paremmin nimellä Murad Reis, ja hänen kunnianhimoinen uransa vei hänet aina Salén johtajaksi asti. Janszoon on myös tunnettu siitä, että hän johti laivansa hyökkäykseen Islantiin saakka, mistä hän kaappasi orjiksi satoja islantilaisia. Kirja yllättääkin siinä miten pitkälle berberiskien hyökkäykset ulottuivat. Toinen kuuluisa tapaus näiltä ajoilta on hyökkäys Irlannin rannikolla sijaitsevan Baltimoreen, josta niin ikään saatiin iso orjasaalis.
Wilson kirjoittaa kiinnostavasti orjien kohtelusta ja kohtalosta. Itsensä vapaaksi ostaminen oli mahdollista, mutta ei-varakkaille realistisempi vaihtoehto oli kääntyä islamiin. Eräs aikalaisia kovasti kiusannut kysymys olikin miksi kristityt kääntyivät muslimiksi, mutta ei päinvastoin. Toki kristityt pyrkivät käännyttämään omia orjiaan yhtä lailla, mutta yleensä vailla menestystä. Vastaus tähän kysymykseen on avain oikeastaan siihen miksi Sálen tasavalta oli edes olemassa.
Espanja tunnetusti pakkokäännytti Reconquistan jälkeen juutalais- ja muslimiväestönsä kristinuskoon, mutta ei kyennyt luottamaan käännynnäisten aitouteen ja lopulta päätti karkoittaa maasta kummatkin väestöryhmät. Salé oli tällaisten moriskojen, eli kristinuskoon pakkokäännytettyjen muslimien perustama ja heitä muutti ylipäätään paljon Pohjois-Afrikan rannikolle. Monin paikoin merirosvoutta jopa motivoi kosto nimenomaan espanjalaisia vastaan. Ymmärrettävistä syistä heillä oli myös huonoja kokemuksia siitä miten kristinuskoon kääntyminen ei johda mihinkään järkevään lopputulokseen. Muslimikäännynnäisiin sen sijaan suhtauduttiin hyvin positiivisesti, ja he sulautuivatkin nopeasti muuhun väestöön.
Kun näihin seikkoihin yhdistää vielä sen, että islamilla oli noihin aikoihin maine kristinuskoa seksuaalisesti vapaamielisempänä uskontona, alkaa rakentua kuva jossa yksilöiden kannalta kääntyminen saattoi olla paitsi houkuttelevaa, niin tuottoisaa.
Salén kukoistus kesti vain noin 50 vuotta, mutta tällaisia merirosvojen ihanneyhteiskuntakokeiluja tuli myöhemmin muita, kuten Bahaman Nassau, tai Hispaniolan Libertatia, jonka historiallisuus tosin on Wilsonin vakuutteluista huolimatta hieman kyseenalainen. Wilson tuo hyvin esille sen ristiriidan, miten merirosvoukseen yhdistyi samalla ajatus vapaudesta ja jopa omanlaisestaan demokratian ihanteesta, samalla kun merirosvouksen toiminta kuitenkin johti lukemattomien ihmisten orjuuttamiseen ja suunnattomaan inhimilliseen kärsimykseen.
Luopiot eivät lopulta jättäneet suurta jälkeä historiaan, mistä johtuen heistä on kirjoitettu hyvin vähän. Wilson tosin ei ole historijoitsija, mutta hänen argumenttinsa luopioiden tarinasta esimerkkinä oman aikansa sosiaalisesta vastarinnasta on kuitenkin vakuuttava ja kiinnostava. Ei ole vaikeaa kuvitella, miten luopiomerirosvojen motiiveissa olisi näkynyt reaktio oman aikansa tiukkaan sosiaaliseen hierarkiaan, taloudelliseen epätasa-arvoon ja kenties myös tiukkapipoiseen uskonnollisuuteen, 1600-lukuhan oli uskonsotien ja -vainojen vuosisata. Kenties luopiomerirosvojen vastarinnan kulttuuri voidaan jopa nähdä esimakuna myöhemmille valistuksen aatteille, niin groteskilta kun vertaus tuntuukin?
Merirosvoutopiat on aiheensa puolesta aivan älyttömän mielenkiintoinen, mutta jäsentelyltään kirja jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa. Välillä Wilson jättää pohjustamatta olennaisia termejä tai yksityiskohtia, mutta toisaalla hän innostuu käsittelemään kokonaisuuden kannalta triviaaleja yksityiskohtia. Kirja kuitenkin nostaa historiasta niin monia kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia, että pienet kauneusvirheet unohtuvat nopeasti. Tämä kirja ehdottomasti innostaa tutustumaan merirosvouden historiaan laajemminkin, suosittelen!