Anni Sumari (toim.): Merenvaahdon palatsi

Olen vältellyt runoja, koska useimmiten jokin ei vain runojen kanssa klikkaa. Taidan olla turhan konkreettinen. Parhaimmillaan runous toimii, on rytmiä ja mielenkiintoisia kielikuvia ja kiinnostavia ajatuksia; pahimmillaan runous on tylsää, yhdentekevää ja teennäistä. Merenvaahdon palatsi on Anni Sumarin koostama ja suomentama otos yhdysvaltalaista nykyrunoutta ja tarjoilee minun makuuni runouden molempia laitoja.

Kokoelma sai sopivasti lisänostetta mukana olevan Louise Glückin Nobel-palkinnosta, tässä on ensimmäiset Glückilta suomennetut runot. Muutenkin kyse on varsin keskeisestä kirjallisuuden aukkojen paikkaamisesta, yhdys­valtalaista nykyrunoutta on yleisesti ottaen suomennettu niukanlaisesti. Edelliset vastaavat antologiat ovat 1990-luvun alusta. Niinpä kokoelma ansaitsee kiitosta jo olemassaolostaan: vastaavaa katsausta yhdys­valta­laiseen nykyrunouteen ei vain ole, joten siksi tämä on hyvin tehty.

Omaksi suosikikseni nousi Billy Collinsin runo Lukiessani Song-dynastian aikaisen kiinalaisen runouden valikoimaa pidän tauon ihallaikseni runojen otsikoiden pituutta ja selkeyttä. Tuollaisen otsikon äärellä ei voi kuin pysähtyä ihastuneena. Myös Patricia Lockwoodin huikea Raiskausvitsi teki vaikutuksen.

Raiskausvitsi on siinä että palasit kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja seuraavana päivänä nauroit sille ja sitä seuraavana päivänä myös, ja nauroit kertoessasi ihmisille ja se oli raiskausvitsi.

— Patricia Lockwood: Raiskausvitsi (Merenvaahdon palatsi, s. 173)

Entäs se nobelisti sitten? Glückin runot ovat ihan kivoja. Maisema jopa kaunis. No joo – yleisesti ottaen tämän kokoelman kohdalla sanoisin hyvin vahvasti, että it’s not you, it’s me. En ole edelleenkään runoudelle otollisinta lukija­kuntaa. Paremmin runojen parissa viihtyvä saanee tästä kokoelmasta enemmän irti. Eikä antologian kohdalla tietenkään kuulu kaikesta pitää; tämä on otos ja näyteikkuna, josta on sitten helppo jatkaa syvemmälle kiinnostavimpien tekijöiden tuotantoon.