Lapsena Melukylän lapsista lukiessani tunsin usein pientä, jollakin tapaa kateudeksi nimitettävää tunnetta. Voi, kuinka mukavaa olisikaan ollut asustella Ylä-, Ala- tai Välitalossa, omistaa sellaiset naapurit kuin Lisa, Lasse ja Bosse, Olle, Britta ja Anna. Niin, Melukylässä on mukavaa.
Melukylän lapset on Astrid Lindgrenin vuonna 1947 kirjoittama lasten romaani, joka kertoo pienestä, kolme tilaa käsittävästä maalaiskylästä Etelä-Ruotsissa. Kylän kuusi lasta, kolme tyttöä ja kolme poikaa ovat hyviä ystäviä keskenään ja keksivät päivät pitkät hauskaa tekemistä keskenään. Milloin vietetään syntymäpäiviä, milloin tehdään jonkinlaisia kotitöitä ja milloin ihan vaan leikitään. Vaikka tytöt ja pojat tuppaavatkin jonkin verran liittoutumaan toisiaan vastaan, on tämäkin tietysti vain kulissia ja oikeasti puhalletaan yhteen hiileen. Näin siitäkin huolimatta, että – kirjan minäkertoja Lisaa lainatakseni – ”Veljistä on vain harmia ja pojat eivät osaa pitää salaisuuksia.”
Vaikka Melukylän lapset ei koskaan kuulunutkaan omiin lapsuuden Astrid Lindgren -suosikkeihini – se oli vain sellainen perushyvä – ansaitsee tämäkin kirja tietysti paikkansa omien lasteni kirjahyllyssä. Näitä juttuja ääneen lukiessa tuntee sopivasti ajanhampaan pureskelua, mutta eipä tämä näyttäisi tuoreintakaan kuuntelijasukupolvea häiritsevän; ainakin oma kolmevuotiaani odotti iltaisia Melukylä-hetkiämme erityisellä innolla.
Siis suositan. Kuten näitä WSOY:n uusia Lindgrenin klassikkosuomennoksia muutenkin.