Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tartuin kirjaan ensisijaisesti siksi, että jotenkin minua aina kiehtovat tarinat siitä, miten ihmiset ovat selviytyneet jonkin uskonlahkon aiheuttamista ongelmista.
Meitä vastaan rikkoneet kertoo Siljasta, joka haluaa olla mahdollisimman hyvä Jehovan todistaja. Hän haluaa pärjätä koulussa ja miten selvitä, kun täytyy kirjoittaa joulusta, jota he eivät vietä. Silja kirjoittaa Jouluton joulu…
Jossain määrin Silja on tarkkailija, joka näkee ja kuulee yhtä sun toista ja miettii niitä mielessään. Jos kysyy jotain, se on väärin ja epäuskoista. Hän elää perheessä, jossa on isä, äiti ja veli. Äiti on perheen voimahahmo, jota vastaan ei pullikoida. Isä tulee perässä ja tekee niinkuin äiti haluaa. Veli on hyvä Jehovan todistaja. Siljakin haluaa olla, tekee kenttäpäiviä, jolloin kierretään ovelta ovelle. Haluaa, että hänet kastetaan mahdollisimman pian.
Uskonto sanelee koko elämän, ystävät, harrastukset. Maailmallisten ihmisten kanssa ei ole hyvä seurustella, vaikka olisi Aapo. Kiltti Aapo, jonka Silja kerran kieltää, mutta Aapo antaa anteeksi ja…
Siljan äiti pitää paastoja, tarkkailee vartaloaan ja alkaa huomautella Siljan syömisistä ja kiloista. Heti lukijana ymmärtää, että nyt ei olla oikeilla poluilla. Tulee oikein sääli Siljaa, haluaisi hakea hänet pois ja kertoa, että ei ole mitään hätää, että syöminen on ihan normaalia.
Siljan syöminen ei ole. Hän ei syö mitään ja sitten kun syö, niin syö kaiken mahdollisen, jopa raakoja makarooneja. Se kuvaus on niin intensiivistä, että oikein pahaa tekee. Silja pelkää! Silja pelkää, että jos yöllä kuolee eikä pääsekään taivaaseen. Kaikella syömisellä Siljaa yrittää hillitä pelkoaan. Tilanne riistäytyy lopulta käsistä.
Silja on lopulta pakkohoidossa. Se kuvaus sieltä on niin todellisen oloista, että oikein kylmää. Siljalla on ikävä kotiin. Hän karkaa ja menee kotiin, missä isä on vastaanottamassa. Jotenkin isä on se, joka on paremmin kartalla, missä mennään. Äiti on se, joka huolehtii, mutta tyrii kuitenkin.
Camilla Nissinen kuljettaa Siljan tarinaa kolmentoista vuoden iästä aina aikuisuuteen asti. Koskettavaa kerrontaa ja niin todellista, että väkisinkin miettii, millainen suhde kirjailijalla on Jehovan todistajiin ja syömishäiriöihin. Niin hyvää tekstiä, että jään kyllä odottamaan lisää.
Tuijan näkemys:
Tällaista se on aina: istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivärunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisestä Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkakaverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.
Viimeksi kuluneena vuosikymmeninä on kirjoitettu useita merkittäviä romaaneja, jotka sijoittuvat uskonnollisiin yhteisöihin; ehkäpä tämän suuntauksen aloitti Pauliina Rauhalan loistava Taivaslaulu (2013), joka sijoittui vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan. Lestadiolaisuuden piiristä syntyi useita muistakin kiinnostavia teoksia, kuten Suvi Ratisen Matkaystävä (2019). Jehovan todistajiin sijoittuvia romaaneita en kuitenkaan muista kuin yhden eli Ben Kallandin Vien sinut kotiin, joka ilmestyi vuonna 2017 ja jota en valitettavasti ole lukenut. Nyt löysin kuitenkin tämän Camilla Nissisen esikoisromaanin ja siitä olenkin oikein tyytyväinen.
Kuten alun sitaatti kertoo, romaanin minäkertoja Silja joutuu kieltäytymään uskonsa vuoksi lähes kaikista ”maailmallisten” nuorten menoista ja siinä sivuissa myös normiyhteiskunnan juhlapäivistä. Sen sijaan ovelta ovelle kulkeminen, vieraille ihmisille todistaminen eli kenttätyö, tulee tutuksi jo aivan lapsesta lähtien. Silja kertoo nähneensä jo kahteentoista ikävuoteen mennessä enemmän ovia kuin rautakaupan myyjä koko elämänsä aikana.
Sekä kokouksissa että kenttätyössä pätevät tiukat pukeutumissäännöt: farkut ja hupparit ja lenkkarit ovat ehdottomasti kiellettyjä, pitää käyttää säädyllisen mittaisia hameita ja tavallisia kopisevakorkoisia kenkiä. Yllättäen meikkaaminen on kuitenkin sallittua, samoin – mikä tuli minulle hieman yllätyksenä – alkoholinkäyttö, ainakin jollei se ole kovin humalahakuista. Lisäksi Silja saa luvan osallistua vanhojentansseihin upeine mekkoineen.
Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen. Siljalle kehittyy syömishäiriö; hän on varhaisnuorena ilmeisesti hieman pyöreä ja saa kuulla siitä erityisesti äidiltään, joka on jatkuvalla dieetillä vatsamakkaroiden kesyttämiseksi ja moittii Siljaa sian lailla mässyttämisestä ja turpoamisesta. Koulukiusaajatkin jaksavat muistuttaa kehittyvistä muodoista. Niinpä osassa kirjan luvuista kuvataankin Siljaa ilmeisesti varhaisessa aikuisuudessa psykiatrisessa sairaalassa, jossa hän on anoreksian ja bulimian takia ja jossa häntä yrittää auttaa Vastapäiseksi nimitetty hoitohenkilökunnan jäsen, liekö sitten Siljan omahoitaja.
On mielenkiintoista, että kirjan lukujen numerointi on varustettu vaakaan liittyvillä symboleilla: sairaalakuvauksissa on vanhanaikainen sitä tunnettua horoskooppimerkkiä muistuttava vaa’an kuva, kun taas muut luvut alkavat punnuksella. Mikähän niiden symboliikka on? Anorektikon elämässä vaaka lienee tärkeääkin tärkeämpi, ja ehkäpä muiden lukujen punnus toi minulle mieleen Raamatun sanat punnitsemisesta ja köykäiseksi havaitsemisesta.
Siljan tarina on koskettava monellakin tapaa. Camilla Nissinen osaa kuvata tyylikkään lakonisesti ja kiihtymättä niitä vaikeuksia, joita tämä nuoren ihmisen elämänkaari sisältää: erilaisuuden kokemuksen, yksinäisyyden sekä perheessä, koulussa että myös seurakunnassa. En yleensä haluaisi vetää kovin suoria yhtäläisyysmerkkejä kirjailijan elämän ja hänen teoksensa välille, mutta tässä kohtaa tuntui, että Nissinen todellakin tietää mistä kirjoittaa. Jos näin on, hän on saanut kuitenkin terveellistä välimatkaa kokemiinsa kärsimyksiin ja silkkoihin vääryyksiin ja kuvaa niitä nyt aikuisen lailla. Toivottavasti saamme kuulla tästä kirjailijasta vielä paljon enemmän.
