Me, Keisarinna on kirja, jonka mukana pääsee kulkemaan melkein koko sen matkan, kun Katariina II oli Venäjän keisarinna. Se on jatkoa teokselle Minä, Katariina.
Kirjassa hän, Katariina ja hänen uskollinen kamariherransa, Leon kertovat kaiken. Leon merkitsee ylös ja Katariina kertoo. Niin yksioikoista se ei kuitenkaan ole, sillä Leon joutuu välillä muistuttamaan Katariinaa asioista, jotka ovat niin kipeitä, että niitä on tuskallista muistella tai Katariina olisi sivuuttanut ne.
Katariina haluaa muistaa kaiken mukavan, kaiken sen mikä on ollut loisteliasta ja tuonut hänelle meriittiä. Kun Leon pistää hänet muistelemaan sotien verilöylyjä ja maaorjien kohtelua, Keisarinna on pahassa paikassa. Näissä kohdissa lukijakin nousee Katariinaa vastaan.
Kun Katariina kertoo perheestään, lapsistaan ja lapsenlapsistaan, nousevat huolet pintaan. Kuinka vanhin poika Paavali on äitiään vastaan ja alkaa juonitella. Nuorempi poika on läheisempi, mutta hieman hulivili. Lapsenlapset ovat rakkaita, kuten isovanhemmille yleensäkin. Läheisistään huolehtiessaan Katariina onkin rakastettavimmillaan.
Keisarinnan rakkauselämää ei voi sivuuttaa ja se onkin ehkä mielenkiintoisin osio. Se on vilkasta ja välillä ei muista, kuka rakastaja milloinkin on kyseessä. Koskaan keisarinna ei kuitenkaan mennyt enää naimisiin. Hän eli hallitsemalla Venäjää ja pitämällä rakastajia.
Me, Keisarinna on erittäin hyvä historiallinen romaani. Sen myötä aukeni moni asia ihan eri lailla. Laila Hirvisaari on tehnyt kovan työn tämän kirjan eteen. Välillä vaan jäi miettimään, mitkä olivat oikeasti Katariinan ajatuksia, mitkä Lailan….