Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Neuvostoliiton romahdus on jättänyt jälkeensä maita ja alueita, joihin venäläinen hallintokulttuuri ja diktatuuri on lyönyt pitkän leimansa. Outi Salovaaran matkakertomus Matkalla kadonneessa maailmassa pohtii mitä kommunismin raunioista on versonut ja mitä näille maille kuuluu nykyään. Kazakstan, Turkmenistan, Abhasia, Krim, Sotši ja Laatokan Karjala eroavat toisistaan paljon mutta yhteistä Salovaaran matkakohteille on kaikennäköinen demokratian puute.
Turkmenistan on tässä suhteessa kirjan kohteista pahin, mutta toisaalta juuri sen vuoksi myös kiinnostavin. Sananvapautta, saati lehdistön vapautta ei käytännössä ole, ja jopa internetiin yhteyden ottaminen on maassa työn ja tuskan takana. Toisaalta maan ankara todellisuus tuntuu jollain tasolla jopa jostain komediasta revityltä, sillä maan ”vahva mies” Gurbanguly Berdimuhamedow ja poikansa Serdar Berdimuhamedow (nykyinen presidentti) vaikuttavat jopa koomisen epäpäteviltä hallitsijoilta. Turkmenistanin nykyinen eristäytyneisyys on voimakas vastakohta alueen loistavalle menneisyydelle, mikä korostuu, kun Salovaara vierailee muinaisen Mervin raunioilla, entisen sivistyskeskuksen ja maailman suurimman kaupungin jäänteillä.
Kirjassa valoitetaan paljon muutakin mielenkiintoista historiaa. Sotšin olympialaisten aikaan tšerkessiaktivistit osoittivat mieltään ja muistuttivat, miten kaupunki oli 150 vuotta aiemmin tšerkessien kansanmurhan ja karkoituksen näyttämö. Tšerkessien kohtalossa on tietynlaista kohtalon ivaa, sillä tällä kansalla oli sentään antiikin aikana läheiset suhteet kreikkalaisiin ja he jopa osallistuivat muinaisiin olympialaisiin, Salovaara huomauttaa.
Krimin tataarien kohtalo ei ole sen kummempi. Satoja tuhansia vainottuja tataareja pakeni Venäjältä Turkkiin ennen Venäjän vallankumousta, ja niin venäläisistä tuli vähitellen Krimin enemmistökansa. Sadat tataarikylät autioituivat ja tuhoutuivat ja jopa muisto tataarien pitkästä historiasta Krimillä on pyritty tuhoamaan. Nykyään jäljelle jääneet tataarit maksavat kovaa hintaa siitä, että he vastustivat Krimin liittämistä Venäjään, mikä henkilöityy Salovaaran haastatteleman tataariaktivisti Nariman tylyssä kohtalossa.
Kuten matkakertomuksissa yleensä, kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat suuri osa kirjan viehätystä. Nariman lisäksi mieleen jäi erityisesti riemastuttava kazakstanilainen Aibek, Salovaaran autokuski ja opas joka onnistuu ujuttamaan hänet jopa Baikonuriin, Venäjälle kuuluvaan avaruuskaupunkiin, rakettien ja miehitettyjen avaruuslentojen laukaisupaikkaan.
Kazakstan on muutenkin mielenkiintoinen paikka. Vaikka demokratiasta ei voida puhua, Kazakstanin ja Venäjän välillä on kuitenkin valtava ero suhtautumisessa Neuvostoliiton omia kansalaisiaan kohtaan harjoittamaan terroriin. Historiaa ei kaunistella, ja maassa on useita neuvostoterrorista kertovia museoita ja muistomerkkejä. Salovaara kirjoittaa, miten maassa on myös jonkinlaista epäluuloa entistä isänmaata Venäjää ja sen aikeita kohtaan. Kirjassa kerrotut matkat ovat tapahtuneet ennen Ukrainan sotaa, mutta sota on osoittanut, miten Kazakstan todella on yhä voimakkaammin erkanemassa Venäjän vaikutuspiiristä. Kirjaa lukiessa väistämättä herääkin useaan otteeseen kysymys, miten nykyiset tapahtumat tulevat lopulta vaikuttamaan entisen Neuvostoliiton alueiden tulevaisuuteen. Vain aika näyttää.
Toinen suuri teema kirjassa on valtavat tuloerot ja siitä kumpuava oligarkkien valta. Tämä teema korostuu erityisesti kirjan viimeisessä luvussa, jossa keskitytään Laatokan Karjalaan. Alueesta on tullut venäläisten suosituimpia kotimaan lomakohteita ja erityisesti raharikkaiden temmellyskenttä. Valamon luostari on vain yksi karmea esimerkki siitä, miten tavallinen kansa häädetään pois rikkaiden mielihalujen tieltä pois. Saarella asui vielä muutamia vuosia sitten noin 500 siviiliä, mutta luostari on ajanut useimmat heistä tehokkaasti pois. Presidentti Putinin ja patriarkka Kirillin tiivis yhteistyö karistaa nopeasti ajatukset nykyisestä Valamosta jonkinlaisena henkisenä keskuksena.
Vaikka tavallisen kansan sorto raharikkaiden taholta on räikeää, on erikoista miten vähän vastarintaa se lopulta kansalaisissa aiheuttaa, Salovaara ihmettelee. Jäin miettimään, liekö kyse lopulta samasta passiivisuudesta joka on nähtävissä myös suhtautumisessa Ukrainan sotaan?
Kirjassa toistuu kerta toisensa jälkeen miten tärkeää on pystyä tekemään tiliä menneisyyden kanssa. Venäjällä tämä on mahdotonta ja tekemättä, mikä omalta osaltaan vahingoittaa Venäjän tulevaisuutta, Salovaara kirjoittaa. Tämä väistämättä vaikuttaa monin tavoin myös entisen Neuvostoliiton alueella. Matkalla kadonneessa maailmassa on oikein mainio matkakertomus, joka näppärästi yhdistää omakohtaisia kokemuksia, historiaa, maantiedettä ja kohtaamisia tavallisten ihmisten kanssa. Tämän kirjan jälkeen jäin pohtimaan, että matka ainakin Kazakstaniin voisi kiinnostaa myös itseäni.