Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Seppo Heikinheimo oli eläessään näkyvä kulttuurivaikuttaja. Yli 30-vuotisen uransa Helsingin Sanomien musiikkikriitikkona lisäksi hän toimi muiden muassa Helsingin kaupunginorkesterin vt. intendenttinä, tietokirjailijana, kääntäjänä ja monissa muissa tehtävissä. Hän puhui sujuvasti useita kieliä (pakkoruotsia tosin kovin vastentahtoisesti, ja sanskritiin hänellä ei harmikseen ollut koko elämää aikaa paneutua), ja hänellä oli huikea määrä kansainvälisiä kontakteja musiikkielämän ja diplomaattikunnan huipulta. Kriitikkona hän oli pelätty, armotonkin. Hän uskalsi sanoa mielipiteensä suoraan ja hänellä oli paljon vaikutusvaltaa.
Mätämunan muistelmat on Heikinheimon tilinteko menneistä vuosista omasta näkökulmastaan. Ja kyllä sitä muisteltavaa riittääkin. Heikinheimo kertoo melko vapaassa järjestyksessä elämästään, urastaan kriitikkona ja toimittajana, ja ennen kaikkea ihmisistä ympärillään. Ilkeitä piikkejä tulee paljon; Leif Segerstam ja Martti Ahtisaari eivät ainakaan kirjaa varmaankaan innolla odottaneet. Heikinheimo antaa kaikkien, jopa lähimpien ystäviensä, kuulla kunniansa, mutta suhtautuu heihin lempeämmällä huumorilla. Ansiokkaita ovat etenkin jaksot Erik Tawaststjernasta ja Lennart Merestä. Välillä Mätämunan muistelmat menee melko puuduttavaksi nimien pudotteluksi: tämän tunsin ja tuon, tämä osasi soittaa, tuo ei. Mätämunan muistelmien henkilöhakemisto on 16 sivua pitkä. Eipä silti, ovathan Heikinheimon anekdootit monesti kieltämättä herkullisia.
Kirjoittajana Heikinheimo on älykäs humoristi, tosin sangen sarkastinen sellainen. Hän on avoimen elitistinen ja konservatiivinen ja mahtailee klassisella sivistyksellään; kaikenlainen populaari on hänelle kauhistus. Kommunisteja hän inhoaa, ja vihassaan pakkoruotsia kohtaan hän menee jo noitavainon puolelle. Heikinheimo on taitava sanankäyttäjä, eikä ole ihme, että hänen kirjoituksiaan omana aikanaan pelättiin niin paljon, että hän sai parhaimmillaan 43 suomalaista muusikkoa kirjoittamaan avoimen vastalauseen. (Noita 43 nimeä Heikinheimo piti siitä lähtien lompakossaan, jotta osaisi olla heitä kohtaan erityisen objektiivinen; Heikinheimo ymmärsi myös itseironian päälle.)
Pian käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen, ennen kirjan julkaisua, Heikinheimo teki itsemurhan. Mätämunan muistelmia on hieman pakko lukea tätä taustaa vasten. Olisiko Heikinheimo ollut vähemmän henkilöönkäyvä, jos hän ei olisi jo kirjaa kirjoittaessaan ollut tehnyt päätöstä lähdöstä oman käden kautta? No, tuskin. 20 vuotta julkaisun jälkeen Mätämunan muistelmat ei ole enää niin herkkä tapaus kuin ilmestyessään. Minä luin sen eräänä dokumenttina kotimaisesta kulttuurikeskustelusta, ja viihdyin hyvin sen lennokkaan tekstin parissa.
