Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Heti alkuun on sanottava, että tämä Märta Tikkasen elämäkerta on vaikuttava, mielenkiintoinen ja koskettava, mutta samaan aikaan se on häiritsevä, ärsyttävä ja provosoiva. Ja onhan se aiheuttanut jonkinmoisen kirjallisen riidankin, kun Tikkasen vanhin tytär Susanna Ginman, joka on myös äitinsä edunvalvoja, älähti kirjan joistain kohdista ja toivoi erinäisiä henkilönnimiä poistettavaksi; jos olen oikein ymmärtänyt, Tikkanen itse kertoi niitä Johanna Holmströmille melko avoimesti, mutta Ginman vetosi siihen, ettei hänen äitinsä ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin aikaisemmin ja että on epäeettistä luetella kirjassa Tikkasen entisten miesystävien nimiä. Tiedä häntä. Minulle kirja oli hyvin vaikuttava kokonaisuus eikä joidenkin henkilönnimien kertominen tai poistaminen olisi vaikuttanut suuntaan eikä toiseen, koska luin sentään korkeatasoisen elämäkerran enkä jotain Seiska-lehteä.
Tikkasen elämän vuosiluvut tuntuivat sikäli minulle henkilökohtaisesti tutuilta, että hän on syntynyt samana vuonna kuin oma äitini, 1935, olkoonkin että tulevan kirjailijan lapsuudenolot olivat peräti erilaisia. Hän eli lapsuutensa yläluokkaisessa kodissa. Helsingin keskustassa sijaitsevassa asunossa oli yli 150 neliötä tilaa, mutta on mainittava, ettei siihen saatu mahdutetuksi omaa nurkkausta perheen kolmelle lapselle, äidistä nyt puhumattakaan. Sota vaikutti kovasti pieneen Märtaan ja hänen oli lähdettävä sotalapseksi Ruotsiin, mikä ei onneksi ollut hänelle kovin traumaattinen kokemus.
Jollain lailla Tikkanen, silloin vielä Märta Eleonora Cavonius, elää kirjoihin ja kirjoittamiseen vetäytyvänä pikkutyttönä kovastikin sellaisen tulevan naiskirjailijan lapsuuden ja nuoruuden. Päiväkirjat täyttyvät milloin tiiviimmin, milloin harvemmin, mutta niissä on väkisinkin jotain saimaharmajamaista, kirjoittamisen pohdintaa ja oikean samanmielisen ystävän kaipuuta. Opiskelujen jälkeen nuoresta Märtasta tuleekin sanojen ammattilainen, toimittaja Hufvudstadsbladetiin. Samoihin aikoihin hän solmii ensimmäisen lyhyeksi jääneen avioliittonsa ja saa esikoistyttärensä, juuri tämän Susanna Ginmanin. Mutta pian hän tapaa sen elämänsä miehen, Miehen isolla alkukirjaimella, sen jonka me kaikki tunnemme eli Henrik Tikkasen.
Henrik, josta tulee pian Märtan toinen aviomies, on monisyinen luonne: toisaalta hurmaava, kiinnostava, eroottisesti vetoava. Ja toisaalta sietämätön narsisti, jonka ympärillä kaikki pyörii, nykyajan käsitteillä ehkäpä epävakaa persoonallisuus. Ja tietenkin aina vain syvemmin alkoholisti. Henrikin taiteellinen työ, kuvat ja kirjat, tuppaa kaikkialla etualalle, mutta Märtankin on pakko kirjoittaa, muuten hän kuolee. Esikoisteos Nyt huomenna (1970) toimii paljolti samalla tavalla kuin hänen myöhempikin runsas tuotantonsa: se ammentaa aineksensa häpeämättä kirjailijan omasta arjesta. Märta julkaisee kirjan toisensa jälkeen, osa proosaa, suuri osa eräänlaista proosarunoutta, joista sitten merkittävimmäksi ja kuuluisimmaksi nousee Vuosisadan rakkaustarina (1978). Se kertoo kaunistelematta, iho suorastaan vereslihalla, elämästä alkoholistin rinnalla, vihasta ja rakkaudesta.
Holmström kirjoittaa Märtan tuotannosta hyvin mielenkiintoisella tavalla: hän ei niinkään keskity teosten analysointiin, vaan kertoo enemmänkin niiden saamasta vastaanotosta Suomessa ja ulkomailla. Tuntuu kuvaavalta, että suurinta osaa Märtan kirjoista arvostetaan Ruotsissa paljon enemmän kuin täällä kotimaassa, jossa esimerkiksi päämedian Helsingin Sanomien tunnetuimmat kriitikot yleensä teilaavat ne itseterapiana toimivana tunnustuskirjallisuutena. Mutta Ruotsissa, jossa feministinen liike on selvästikin paljon Suomea pidemmällä, Märtan tuotantoa kehutaan.
Kun Holmström kuvailee Märtan ja Henrikin avioliittoa, tulee lukijalle monta kertaa samanlainen olo kuin elämäkerturillekin: miksei Märta jätä mokomaa juoppoa narsistia, joka harjoittaa vaimoaan kohtaan säälimätöntä henkistä ja lopulta sitten kerran myös fyysistä väkivaltaa. Märta vastaa tähän mahdollisesti vähän itseironisesti puhumalla materiaalin saamisesta kirjoihinsa, mutta täytyyhän kaiken takana olla se loputon rakkaus tähän mieheen, ja kyllähän Märta toistaa usean kerran, että kaikesta huolimatta Henrik oli hänen suuri rakkautensa, hänen elämänsä mies, jota ilman hän ei osaa kuvitella elämäänsä. Mutta sittenkin…
Henrik Tikkanen kuolee leukemiaan 1984, ja Märta on viimeinkin vapaa. Hän kirjoittaa yhä, syntyy lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin keskittyvä teos Punahilkka (1986) sekä lopultakin tuota ristiriitaista taiteilija-avioliittoa valottava muistelmateos Kaksi (2004).
Tämä kirja oli minulle suuri lukuelämys, olkoonkin että se herätti kovasti ristiriitaisia tunteita, niin kuin arvata saattaa. En osaa sanoa mitään siitä, oliko se sitten liian tirkistelevä etenkin vielä elävien henkilöiden suhteen, mutta jotenkin tällaiset arvot jäivät taka-alalle. Lisäksi minua kiinnosti kovasti teoksen alaotsikon käännös: oliko Märta joku, jonka olisi ollut syytä pitää turpansa kiinni?
Vai halusiko hän raamatullisesti kävellä vetten päällä? – Mutta keskeiseksi asiaksi jäi kuitenkin Märtan suunnaton lahjakkuus ja sanomisen pakko, joka ei tukahtunut, vaikka sitä kuinka yritettiin tukahduttaa. Rohkea nainen. Ja tärkeä kirja.
