Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Primatologi Frans de Waal on kirjoittanut lukuisia kirjoja pääasiallisesti kädellisten käyttäytymisestä ja älykkyydestä. The Bonobo and the Atheist argumentoi, että moraalilla ja etiikalla on biologiset juuret ja ne ovat ilmiönä olleet olemassa jo kauan ennen nykyihmistä. Olemmeko riittävän älykkäät tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? puolestaan argumentoi, että eläinten älykkyys on huomattavasti monitahoisempaa kuin on perinteisesti haluttu ajatella.
Frans de Waalin uusimman kirjan aihe ei häviä kunnianhimossa aikaisemmille, tällä kertaa de Waal pohtii tunteita, miksi ne ovat kehittyneet ja mitä etua niiden kokemisesta on eläimelle. Perinteinen näkemys eläimistä on pohjautunut ajatukseen jonkinlaisesta viettiensä ajamasta biologisesta koneesta, joka reagoi asioihin lähinnä mekaanisesti, ei suinkaan tunteiden ajamana. Etologiassa moinen ajatus on vanhentunut jo ajat sitten, mutta ei siihen törmääminen turuilla ja toreilla kuitenkaan nykyäänkään harvinaista ole. De Waal pohtii tämän ajattelun taustoja ja sen seurauksia. Länsimaissa tunteet ovat olleet perinteisesti hieman kiusallinen aihe. Dualistinen ajattelu on halunnut erottaa järjen ja tunteet kahdeksi erilliseksi ja jopa vastakkaisiksi asioiksi, onhan tunteella tehty päätös melkeinpä synonyymi huonolle päätökselle.
Kokemukset aivovauriopotilaiden kanssa kuitenkin osoittavat, että tunteet ylipäätään ovat vastuussa siitä, että kykenemme tekemään yhtään minkäänlaisia päätöksiä. Jos aivojen kyky tuntea tunteita vaurioituu, myöskään päätöksenteko ei enää onnistu, sillä mikään lopputulos ei ole aivojen kannalta enää hyvä tai huono. De Waal argumentoikin, että tunteet eivät suinkaan ole jonkinlaista kantamaamme ylimääräistä painolastia vaan päinvastoin, ne ovat eläimen (ja meidän) selviytymisen ja päätöksenteon kannalta hyvinkin olennaisia.
Toisin kuin mekaanisemmat vietit, tunteet ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan, mutta tarpeen vaatiessa niitä voi vastustaa, mikäli mielihalujen toteuttaminen ei juuri sillä hetkellä ole järkevää. Joustava käytös on muuttuvassa ympäristössä huomattavasti parempi selviytymisstrategia kuin ennalta koodattu käytös. Asia on huomattu myös robottien koodaajien joukossa, jonka vuoksi nykyään pyritään luomaan robotteja, joilla on tunteita.
De Waal osoittaa lukuisin esimerkein, miten varsinkaan älykkäät eläimet eivät suinkaan elä mielihalujensa orjina vailla itsehillintää tai mitään ymmärrystä tulevasta, niin kuin usein tunnutaan ajateltavan. Kuuluisa vaahtokarkkikoe on tehty niin simpansseille kuin papukaijoillekin ja aivan kuin pienet lapset, ne yhtä lailla yrittävät vastustaa kiusausta saadakseen vielä suuremman palkinnon myöhemmin. Rotat taas mieluummin valitsevat auttaa lajitoverinsa pinteestä, sen sijaan että vain ryntäisivät valmiiksi tarjotun herkkupalan äärelle.
Kirja herättää joukon herkullisia kysymyksiä. Voiko simpanssi todellakin tuntea häpeää, inhoa tai syyllisyyttä? Tai vaikkapa valehdella? De Waal osoittaa vakuuttavasti, että kyllä voi. Se ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö tunteet voisi olla jollakin tapaa kehittyneempiä ihmisillä tai että niitä käytettäisiin täsmälleen samalla tavalla lajista toiseen, mutta niiden biologinen pohja on kuitenkin pohjimmiltaan sama. De Waal ei myöskään usko niin sanottuihin perusemootioihin eli, että jotkut tunteet ovat primitiivisempiä kuin toiset, vaan että kaikki tunteet yhtä lailla perustuvat biologiaan ja ovat siten kehittyneet evoluution myötä johonkin oikeaan tarpeeseen. Siten myöskään ihmisellä ei todennäköisesti olisi sellaisia tunteita, joita muillakin eläimillä ei voisi olla.
Tähän liittyen pitää kuitenkin selventää eräs asia. Englannin kielessä sanat emotion ja feeling ovat eri asioita. Emotion on tunne, joka koetaan fyysisesti ja se on myös todennettavissa oleva seikka, esimerkiksi niin sanottu rakkaushormoni oksitosiini on täysin testattavissa oleva asia. Feeling on puolestaan aivojen kokemus edellä mainitusta, ja se voi yksilöstä, kulttuurista ja varmasti lajistakin riippuen olla mitä hyvänsä. Kirjassa puhutaan siten ensimmäisestä, ei jälkimmäisestä.
Kuten aikaisemmatkin de Waalin kirjat, on kirja täynnä toinen toistaan riemastuttavampia esimerkkejä eläinten käyttäytymisestä. Simpanssit ovat tietysti erityisen huomion kohteena, onhan de Waal tehnyt elämäntyönsä niiden parissa. Simpanssien juoniminen, politikointi ja sovinnon eleet tuovat niin elävällä tavalla mieleen oman käyttäytymisemme, että asiaan ei voi muuta kuin suhtautua huumorilla. En varmaankaan ole ainoa ihminen, jolla on hervottoman hauskaa de Waalin kirjoja lukiessa.
Tuttuun tapaan Mama’s Last Hug on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti ja vetävästi. Pidän siitä, että vaikka miehen kirjat ovat tavallaan hyvin helppotajuisia, ne eivät kuitenkaan ole tippaakaan löperöjä, vaan alan tutkimustuloksiin viitataan jatkuvasti. Mikäli miehen aikaisemmat kirjat ovat luettuna, on tässä kirjassa jonkin verran myös edellisistä kirjoista tuttuja asioita. Ei onneksi kuitenkaan niin paljon, että se olisi varsinaisesti häirinnyt lukukokemusta. Suositeltavaa luettavaa siis jälleen kerran, ehdottomasti.