Kinnusen snagari on taas auki – vaan onkos tauti muka ohi!
Sinapit taivaalta ja makkarat kassista Kreetalla, kyytipojaksi varmaan ouzoa ja rezinaa:
SINAPPITAIVAS
Jussille pitää viedä / suomalaista makkaraa / ja lukemista / tuliaisina Haniaan / – – –
Tuosta voi aloittaa, haukkapalan puraisulla, kun huikoo ja tekee mieli ronskimpaa runoutta, Hilja Haahdet ja Kilvet – nuo kasvikset – on siirrettävä hetkeksi syrjään jälkiruuaksi, kun ahmaistavissa on kunnon könttä miesmakkaraa – lihaa.
Horneteja, Urheiluautoja, Ruumisarkkuja, Torakoita, Paskaa, Huimapäitä. Myös tämä:
UNDERGROUNDIN PERINTÖ
Istun Markku Innon sohvalla,
Hän on viimeistä päivää kotonaan
ennen muuttamista palvelutaloon – – –
Tähän on tultu; tuokin kappale suomalaista runoushistoriaa päättymässä. Mutta turkulainen Tapani Kinnunen (s. 1962) sen kuin jatkaa ja porskuttaa omalla ronskilla linjallaan; takana on neljä romaania ja toistakymmentä runoteosta. Kaikki karhean elämänmakuisia jos mitä!
J. Laine, M. Into, P. Kejonen, C. Bukowski ja sitä rataa. Sieltä Kinnunen on löytänyt oman ratansa. Hienohelmat pitäkööt näppinsä irti tään kitskan kirjoista.
Tero Liukkonen kirjoittaa Kirjat! ja elämä! -blogissaan ’Sanat kantavat’ runojen ja novellien kirjoittamisen ja lukemisen täsmällisyydestä, kumoten oletetun: ”Ajattelen nykyään taiteellisista teksteistä niin, että sanoilla ei ole kovin paljon merkitystä. Tärkeää on se, mitä sanat välittävät.”
Tuon nojalla pyyhkiköön, korvatkoon kukin lukija Kinnusen naturan, se on rujot, rivot, raa’at sanat itseään miellyttävimmillä ilmaisuilla, jolloin mitä rypevinkin sana voi olla kaunis. Ja jos ei kaunis, niin ainakin vimpan päälle tunneladattu.
Töihin siitä, muuntamaan hyit pois – kaunistelemaan:
LUJAA & NOPEETA RAKKAUTTA
me mentiin / jumalauta kun me mentiin / niinku Jimi Hendrixin sormet / skitan otelaudalla /
rynkytys ja kamat sisään