Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Saako kertoja nauraa itselleen? Ainakin Daniel Kehlmannin kokoelmassa Maine vastaus on kyllä, tai kenties jopa mielellään. Eikä nauru rajoitu siihenkään. Kehlmann nauraa myös kirjailijalle, tämän epätoivoiselle yritykselle olla ”joku”. Lopulta hän nauraa lukijallekin
Kokoelman novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, vaikka niissä katsotaan samoja henkilöitä tai samoja tapahtumia erilaisista näkökulmista. Näennäisesti tarinoiden ihmiskohtalot ovat sattuman kauppaa, tai jonkun toisen tarinan päähenkilön pienenkin ratkaisun tulos. Tarinoiden välisten rajojen lisäksi Kehlmann leikkii fiktion perinteellä, nostaa kertojan häpeämättä esille narsistisena jumalana ja vallantunteesta juopuneena lapsenomaisena leikittelijänä. Lukija on koko ajan huomaavinaan itse kirjailijan tekstin takaa kurkistelemasta.
Koin itse kokoelmaa lukiessani useita riemuntunteita. Nyt kirjailija sortui omaan näppäryyteensä, ajattelin vahingoniloisena, vaikka pian jo huomasin epävarmuuden kalvavan jälleen. Olinko minä sittenkin se omaan näppäryyteeni sortunut? Oikeastaan tämä ”kirjailija”, jonka olin näkevinäni tekstin ja kertojankin takaa, nousi minulle kokoelman merkittävimmäksi hahmoksi. Kävin mielessäni vuoropuhelua tuon hahmon kanssa, väittelin ja yritin yritin puolustaa omaa mainettani lukijana.
Koskaan en ole kokenut lukijana olevani niin lihallinen osa tekstiä kuin tähän teokseen tutustuessani. En ollut vain passiivinen sivustaseuraaja, vaan hahmo, osa tekstiä siinä missä kaikki muutkin tekstin ja sen laitamien hahmot. Kokemus oli mielenkiintoinen ja jollain epämääräisellä tavalla ahdistava. Ehdottomasti mielenkiintoinen, merkillinen ja ehkä jopa merkittävä teos, joka vaatii useamman lukukerran. Siis ehdotonta kirjahyllymateriaalia. Suosittelen!