Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vaikka lapsuuteni oli 1990-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenvuotias. Asuin Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomenkielen ja kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaistun kirjan Maamme : Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria.
Vaikka kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, se keskittyy pääosin rauhan ajan historiaan. Kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa talvi- ja jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria, niin tuotteiden, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.
Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti esineitä ja tapahtumia kuvittavia suuria värikkäitä kuvia, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 1990-luvun lama-Suomesta.
Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joiden kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa alettiin sitten käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.
Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyneessä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta jatkosodan jälkeen. Siihen eivät osallistuneet ammattimaiset työmiehet jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä.
Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.
Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa.
Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eivätkä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alettiin tarjota seksuaalivalistusta kouluissa.
Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 1930-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki -kirjaa. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi”. Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.
Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tästä kirjasta oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua.
Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoiden näkymättömän käden teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.
Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 1930-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.
Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päätyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.
Maamme : Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioiden muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteiden kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousi vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.