Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Uteliaisuus on tieteentekijän siunaus ja eteenpäin vievä voima, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Se, että haluaa ottaa syvällisesti selvää jostakin aivan fundamentaalisesta, koko kosmoksen mikro- tai makrorakenteesta vaikkapa, on hieno ja kunnioitettava tarve. Mutta entä kun se muuttuu pakkomielteeksi? Tai vielä pahempaa: entä jos se, mitä tiede antaa, se mitä löytyy, kun tarpeeksi syvälle sukeltaa, entä jos se kaikki tuntuukin väärältä? Maailmalta sellaisena kuin sen on halunnut tuntea, tai oppinut tuntemaan, putoaakin pohja pois. Mitä silloin voi tehdä?
Benjamín Labatut esittelee teoksessaan Maailman kauhea vihreys tunnettuja tieteentekijöitä (tai oikeastaan tiedemiehiä, jos tarkkoja ollaan – naisia ei pääosista tästä romaanista juurikaan löydy) törmäämässä perustavanlaatuisiin eksistentiaalisiin ja eettisiin ongelmiin. Erwin Schrödinger ja Werner Heisenberg ajautuvat sotajalalle itsensä kanssa ja keskenään uutta kvanttiteoriaa kehittäessään. Karl Schwarzschild testaa Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja löytää mustat aukot, eikä kestä löydöstään. Alexander Grothendieck on yksi vuosisadan matemaatikoista, kunnes hän äkkiä luopuu koko matematiikasta ja kuin hulluuden riivaamana erakoituu ja kiinnostuu aivan muista asioista.
Benjamín Labatutin teos on jotain faktoja pursuavan romaanin ja vapaamuotoisen asiaproosan välimaastosta. Ilman lähdeluetteloakin yhteys W. G. Sebaldin ajattelu- ja kirjoitustyyliin on aivan ilmeinen. Hän on aivan haka löytämään reitin aivan toisilleen vieraalta tuntuvien aiheiden välille. Kuinka synteettistä karmiininpunaista väriä etsiessä syntyykin sinistä, preussinsinistä, jolla armeijan sotisovatkin värjätään, ja kuinka siitä samasta aineesta luodaan historian yksi julmimmista aseista, syanidikaasu, jolla tapettiin tuhansia ja taas tuhansia keskitysleirivankeja toisessa maailmansodassa. Onko kohtalon ivaa, että juutalaistaustainen Fritz Haber, jonka kehittämä menetelmä typen erottamiseksi ilmasta mullisti lannoiteteollisuuden, johtaa ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuhyökkäyksiä, minkä vuoksi sotarikolllisena hän itse ei saa turvapaikkaa lännestä, kun natsien hirmuhallinto alkaa tehdä tuhojaan.
Maailman kauhean vihreyden voimakkain metafora löytyy aivan kirja lopusta: kun vanha sitruunapuu kuolee, se tekee vielä kerran valtavan sadon, sen oksat pursuvat kypsistä hedelmistä, kunnes se romahtaa valtavan painonsa alle. Mutta mistä voimme tietää, koska viimeinen hetki tulee? Benjamín Labatutin romaani jää kutittelemaan mieleen, sen synkkiin sopukoihin. Se on monitulkintainen teos, joka on taiten faktojensa ympärille kasattu kaunokirjallinen esitys tieteestä ja sen tekemisestä – aiheesta, joka ei hevin tyhjene. Kannattaa lukea!
