Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muutamia vuosia sitten ilmestynyt Juha-Pekka Raesten ja Hannu Sokalan Maailman 50 vaarallisinta yritystä osoitti miten vaarallisesti markkinavoimat ovat vieneet valtaa pois demokraattiselta järjestelmältä, ja kirja päätyi heittämällä vuoden parhaimpien kirjojen listalle. Sokalan yksin kirjoittama Maailman 50 vaarallisinta sukua jatkaa onnistuneesti saman teeman parissa. Jos yhtiöillä onkin nykymaailmassa enemmän valtaa kuin koskaan, niin harvemmin puhutaan niistä henkilöistä, jotka ovat yhtiöiden takana – ja joiden etuja yhtiöt kaikissa toimissaan ja päätöksissään ajavat.
Kirjaa ei tarvitse lukea pitkälle ennen kuin huomaa miten väärä on yleinen olettamus, että perhedynastiat olisivat jokin menneisyyteen kuuluva ilmiö, joka on pyyhkiytynyt pois meritokraattisen ja demokraattisen yhteiskunnan tieltä. Päinvastoin, monet maailman tärkeimmistä suuryrityksistä ovat edelleen perustajasukujen hallinnassa, ja tästä omistajuudesta kumpuaa paljon valtaa, jota ei ole aina helppo havaita.
Aloitetaan kuitenkin esimerkillä hyvin näkyvästä vallasta, Murdochien perhedynastialla, joka edustaa alati paisuvaa mediamahtia. Rupert Murdochin yritys News Corp hallinnoi satoja erilaisia media-alan toimijoita maailmanlaajuisesti, mukaan lukien The Sun ja The Times Isossa-Britanniassa sekä The Wall Street Journal ja televisiokanava Fox News Yhdysvalloissa. Murdochilla on ainutlaatuinen valta siihen, mistä ja miten media monissa suurissa länsimaissa kertoo, Sokala kirjoittaa. Tämä on näkynyt muun muassa siinä, miten Murdoch henkilökohtaisesti on suhtautunut skeptisesti ilmastonmuutokseen.
Murdochin mediakanavia onkin syytetty ilmastonmuutoksen vähättelystä ja kiistämisestä sekä öljyteollisuuden kantojen myötäilystä. Murdochin asema on ollut sen verran vahva, että jopa Australian pääministerit ovat liittoutuneet hänen kanssaan saadakseen pohatan lehdet taakseen. Sittemmin katumuksen tunteita potenut ex-pääministeri Kevin Rudd on kutsunut Murdochia Australian demokratian suurimmaksi syöväksi ja myös todennut, että Murdoch mahdollisti Donald Trumpin vallankaappauksen Yhdysvaltain republikaanipuolueessa.
Myös ranskalainen aseteollisuuteen kytkeytyvä Dassaultin suku on kunnostautunut mediavaikuttajana. Dassault-yhtymä osti 2004 lehtiyhtiö Socpressen, joka julkaisee kymmeniä lehtiä Ranskassa ja Belgiassa, mukaanlukien yhtä Ranskan suurimmista päivälehdistä Le Figaroa. Kauppojen jälkeen brittiläinen The Guardian -lehti kertoi, että jopa 70 prosenttia Ranskan lehdistä oli nyt aseteollisuuden käsissä. Huoli median puolueettomuudesta ei ehkä ole katteeton, sillä Sergei Dassault itse on ilmoittanut, että Socpressen ostamalla hän pystyy jakamaan ”terveitä” ajatuksia, kuten vastustamaan homojen oikeuksia. Sergei on myös ilmoittanut kantansa työttömistä, jotka ovat hänen mukaansa yksinkertaisesti ihmisiä, jotka eivät halua tehdä töitä.
Ehkä eniten ärsytystä nostatti kuitenkin luku Kochien perheestä, joka on myös kunnostautunut ilmastonmuutoksen torjumisen torpedoimisessa ja paljon muussakin ikävässä. Sokala kirjoittaakin, miten he ovat onnistuneet nousemaan merkittäväksi poliittiseksi vallankäyttäjäksi ilman juuri minkäänlaista vastuuta. Koch Industries on enimmäkseen petrokemian alaan keskittyvä monikansallinen yritysryväs, jonka etuihin kuuluu se, että fossiilisten polttoaineiden hiilipäästöjä ei rajoiteta.
Kun George H. W. Bushin hallinto 90-luvun alkupuolella ilmoitti kannattavansa hiilipäästöjen rajoittamista, Kochit alkoivat systemaattisesti kampittamaan ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tuohon aikaan sekä demokraatit että republikaanit vielä jakoivat huolen ilmastonmuutoksesta, mutta Kochien perustama Cato Institute alkoi koota yhteen tahoja, jotka kiistivät ilmastonmuutoksen vaarallisuuden. Charles Kochin vaikutusvalta osui ja upposi, Kochit onnistui lopulta kaappaamaan ensin laitaoikeistolaisen teekutsuliikkeen ja sitten koko republikaanipuolueen.
Charles Kochin tavoitteena ei ole ollut kuitenkaan pelkästään fossiilisten polttoaineiden käytön puolustaminen, niin tärkeää kuin se onkin, vaan muovata Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä sellaiseksi, jossa valtio ei puutu lainkaan markkinoiden toimintaan. Tavoitetta on ajettu miljardien dollarien kampanjalahjoituksilla ja Kochien säännöllisesti järjestämillä seminaareilla, jotka ovat auttaneet muodostamaan yhtenäisen poliittisen koneiston. Tämä Koch-verkosto on melkein kuin Yhdysvaltain kolmas poliittinen puoluekoneisto, joka tosin ei ole republikaanien kontrollissa, vaan pikemminkin republikaanipuolue on Kochien kontrollissa, Sokala pohtii.
Kirja on aikamoinen kavalkadi vallan väärinkäyttöä, näistä mainittakoon vielä Putinin bisneskaverit Rotenbergit ja maailman rikkain suku
al-Nahyanit, jotka ovat hallinneet Abu Dhabia yli 250 vuotta. Pahaa tekee myös lukea Harireista, jotka kuuluvat siihen korruptoituneeseen bisneseliittiin, joka on kaapannut Libanonin valtion itselleen surullisenkuuluisin seurauksin. Brasilialaiset Safrat puolestaan ovat harvalle ennestään tuttuja, mutta heillä on ollut avainrooli globaalin yrityspankkitoiminnan muotoutumisessa.
Vaikutusvallaltaan kaikista pahimmaksi on kuitenkin valikoitunut al-Saudit, ja toki myös sukua luotsaava Mohammed bin Salman al-Saud, maailman mahtavimman suvun ja maailman tärkeimmän öljyvaltion yksinvaltainen päällikkö. Vaikka maan ihmisoikeustilanne on surkea ja Mohammed bin Salman itse tunnetaan poikkeuksellisen häikäilemättömänä hallitsijana, näyttää siltä että mikään ei pyyhi verta tehokkaammin kuin puhdas raha: koko maailma haluaa olla kaveri hänen ja sukunsa kanssa.
Nykyään kun taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut nopeasti, pistää kirja kysymään mikä on varallisuuden kasautumisen vaikutus yhteiskuntarauhaan ja demokratiaan? Sokala kirjoittaa, että perinteisesti on ajateltu, että yhteiskunnan poliittisen vakauden ja vahvan demokratian takeena on hyvinvoiva keskiluokka. Talouskasvun puolestaan on ajateltu takaavan sen, että keskiluokka voi hyvin. Tämä käsitys on kuitenkin osoittautunut vääräksi. Professori Scott Gallowayn sanoin kautta historian rikkaat ovat muuttaneet hallinnon aseekseen alentamaan veroja ja hillitsemään kilpailua, ja kun suurimmat ja vahvimmat yhtiöt alkavat kaivautua asemiin, alkaa keskiluokka hapertua. Jos yhteiskunnassa ei ole minimipalkkaa, ay-liikettä, tai helppoa pääsyä koulutukseen, keskiluokka itsenäisenä kokonaisuutena katoaa.
Rikkaat mielellään itse korostavat, miten rikkaiden verojen alennus hyödyntää taloutta ja osallistuvathan upporikkaat anteliaasti myös hyväntekeväisyyteen. Jälkimmäinen sinänsä pitää paikkansa: upporikkaat käyttävät varojaan kulttuurin, tutkimuksen ja koulutuksen tukemiseen, mikä ei ole huono asia. Tällainen filantropia ei kuitenkaan levitä varallisuuden hyötyjä sen kummemmin eliitin ulkopuolelle. Sokala nostaa esiin myös tärkeän pointin: mitä suurempi osa tutkimusmäärärahasta tulee rikkailta, sitä enemmän yleinen keskustelu ja tutkimus käsittelee yhteiskuntaa rikkaiden näkökulmasta.
Rikkaiden veronalennusten hyödyt jäävät nekin laihoiksi. Tutkimusten mukaan alennuksilla ei ole merkittävää vaikutusta talouskasvuun ja työttömyyteen. Sen sijaan niillä on selkeä vaikutus taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun, niin lyhyellä kuin keskipitkällä aikavälillä. Silti myytti veronalennusten ja tuloerojen kasvattamisen myönteisistä seurauksista elää vahvana, Sokala kirjoittaa.
Sokala kallistuu samaan päätelmään kuin Nicholas Shaxon kirjassaan Finanssikirous. Toisen maailmansodan jälkeinen nopea talouskasvu osui ajallisesti yhteen politiikan kanssa, jolloin tuloerot pidettin tarkoituksellisesti kurissa. Nykyinen tilanne ei siten ole lainkaan niin vaihtoehdoton kuin julkisessa keskustelussa joskus halutaan nähdä. Vaihtoehton nykypolitiikalle ei tarvitse olla jokin kommunistinen fantasia, vaan jotain joka oli todellisuutta vielä joitakin vuosikymmeniä sitten.
Käännekohta politiikkaan tuli 80-luvulla Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin myötä, jolloin alettiin ajattelemaan että rikkaiden verotuksen keventäminen ja tuloerojen kasvu ovat koko taloudelle hyvä asia. Nykyiseen tilanteeseen on siten ajauduttu hyvin tavoitteellisen politiikan myötä, ja siinä on myös ratkaisu, miten tilanteesta voidaan päästä ulos. Ikävä kyllä varsinaista optimismia kirjasta on kuitenkaan vaikea löytää.
Sokala on jälleen kerran kirjoittanut varsin pysäyttävän kirjan, joka onnistuu masentamaan melkoisesti. Negatiivisia kehityskulkuja nykyajassa riittää, eikä ole ilahduttavaa lukea vallankäyttäjistä, jotka eivät koskaan joudu osallistumaan julkiseen keskusteluun politiikasta, taloudesta saati vastuusta, koska heidän ei yksinkertaisesti tarvitse. Jotain tarttis tehdä, olkoon vaikka tämän kirjan lukeminen ensimmäinen askel.