Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa kertoi äitiyteen liittyvistä ongelmista ja toisaalta isosta maailmanlaajuisesta ongelmasta, malariasta. Uusi teos Maa joka ei koskaan sula pyörii samankaltaisen rakenteen ympärillä: on äitiyteen nivoutuvia ongelmia ja globaaleja ilmiöitä, ja niiden leikkauskohtaan Markkula on rakentanut oivallisen romaanin.
Kirjalla on kolme varsinaista päähenkilöä. Unni on saamelaisnainen, joka revitään pohjoisesta Etelä-Suomeen, irti juuristaan ja isästään, joka ei suostu poistumaan kotiseuduiltaan. Aikuisena Unni tutkii jäätiköitä ja katoavaa pohjoista luontoa. Tutkimusty vie Unnin Penny-jäätikölle Baffininsaarelle, Kanadan arktisille seuduille.
Kanadassa Unni kohtaa inuiittitaustaisen Jonin, joka asuu jäätikön läheisyydessä. Lumimyrsky saartaa kaksikon keskelleen hetkeksi, synnyttäen Jonin ja Unnin välille yhteyden ja suhteen, mutta kun Unni myöhemmin palaa Baffininsaarelle, Jon on poissa. Mihin hän on mennyt?
Kolmantena henkilönä paljon tilaa saa Helen, Jonin tanskalainen adoptioäiti, joka aikoinaan adoptoi miehensä kanssa Jonin Kanadassa asuessaan. 1970-luvulla Kanadan arktisia alkuperäiskansoja edustavia lapsia tarjottiin runsaasti adoptioon parempien elinolojen toivossa. Adoptiolapsi oli tervetullut, mutta kun Jon kipuilee nuorena identiteettinsä kanssa, Helen alkaa selvittelemään Jonin taustaa ja adoptioprosessista paljastuu rumia yksityiskohtia.
Markkula kirjoittaa hienosti arktisen alueen kansojen huolista ilmastonmuutoksen kanssa. Jäätikkö sulaa ja siinä sivussa tuhoutuu paljon luontoa ja ihmisten oloja. Mitä siitä kaikesta seuraa? Samalla käsitellään alkuperäiskansojen asemaa. Kanadan koulukodeista on puhuttu paljon viime aikoina ja siihen keskusteluun tämäkin romaani nivoutuu: Jonin adoptio on osa assimilaatioprosessia. Unni kytkee tämän Suomeen, sillä Suomessakin on harjoitettu alkuperäisväestön väkivaltaista sulauttamista valtaväestöön.
Markkula tietysti lähestyy aihetta ulkopuolisena, mutta taiten, kunnioituksella ja tukevin lähdeviittein. Kielellisesti Maa joka ei koskaan sula on kaunis ja viekoitteleva. Se etenee sujuvasti aikatasolta toiseen ja valottaa henkilöiden suhteita ja taustoja. Se kuvaa elämää eroperheessä, pohjoisen luontoa, juurettomuutta, monia suuria aiheita, mutta kiehtovalla, inhimillisellä tavalla.
Lapsuudessa ja aikuisuudessa on lopulta pitkälti kyse etäisyyksien ja ajan harhoista. Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa. Se ei tee numeroa itsestään vaan väistyy tieltä, jotta aikuinen voi astua esiin, ja sen jälkeen se pitää aikuisuutta pystyssä, hiljaisena varmuutena oikeankokoisen ihon alla.
