Äkkiä luulisi, että ei voisi lukea novellikokoelmaa rikoksista. Kun tarttuu Seppo Jokisen kirjaan Lyöty mies, ei edes huomaa lukevansa novellikokoelmaa. Kaikki 13 rikoskertomusta ovat niin hyviä ja ne pitää yhdessä komisario Koskinen, jonka elämä taustalla kulkee koko ajan omaa latuaan. Lisäksi väkivaltajaokseen tulee uusi päällikkö ja sekin aiheuttaa uuden kuvion, joka kulkee koko ajan mukana. Kirja on kuin pikkudekkareita täynnä!
Kaikki kolmetoista kertomusta ovat todella mukaansatempaavia ja en kirjan loputtua voi oikein nimetä, mikä niistä olisi paras. Luin tarinat aivan kuin olisin lukenut minkä tahansa Jokisen dekkarin. Fiilis on se tärkein ja sen luo komisario Koskinen, jonka poliisin elämään päästään ehkä syvemmälle kuin muissa kirjoissa.
Poliisin työtä ja arkea, poliiseja yleensä kuvataan niin hienosti, että sitä aivan kuin kulkisi itse koko ajan mukana. Ärsyyntyy Koskisen kanssa ja myötäelää mukana. Tuntee samalla lailla.
Seppo Jokisen dekkarit ovat siitäkin hyviä, ettei niissä mässätä väkivallalla. Enemmänkin mietitään syitä, mistä kaikki ikävä ja sen seuraukset saa alkunsa. Juuri sen takia komisario Koskinen kiinnostaa niin miehiä kuin naisiakin.