Kirjailija, runoilija, ajattelija Markku Paasosen edellinen teos Suurenmoinen huviretki oli minulle todellinen täysosuma, eikä sitä edeltävä Pienet kalat syövät suuria kaloja hullumpi ollut sekään, joten olin intoa täynnä, kun pääsin lukemaan Paasosen uutta esseeteosta Lykätty salamurha. Ja voi hyvä tavaton, miten hieno pieni teos hyppysissäni nyt olikaan.
Paasosen teesi on, että kieli ei ole riittävä väline kuvaamaan sitä, mitä sillä pitäisi kuvata. Käsitteet, joilla kuvaamme asioita, riisuvat kuvaamistaan asioista niiden erityisyyden. Ne pyrkivät palauttamaan konkretian abstraktioksi, muuttamaan ”tämän koiran tässä” takaisin ei-konkreettiseksi koiruuden ideaksi, ja siten päätyvät tappamaan asian hengen, asian toden olemuksen.
On ironista, että Lykätty salamurha fyysisenä painotuotteena on oikeastaan suora antiteesi kaikelle, mistä Markku Paasonen kirjoittaa. Kuinka kertoa kertomisesta, kuinka tavoittaa totuuden olemus, kun käytössä on vain – kieli? Hän kritisoi kielen rajoja, mutta kirjoittaa silti. Hän glorifioi nykyaikaisiksi toisinajattelijoiksi niitä, jotka eivät halua olla esillä, eivät halua julkaista tai ovat liian masentuneita julkaistakseen, saadakseen jotain aikaiseksi. Ja kumminkin: tässä se nyt on, ihan oikea Markku Paasosen kirjoittama kirja! Lykättyä salamurhaa kannattelee tämä jatkuva ristiriita, jatkuva sisäinen taistelu siitä, onko mitään arvokasta edes mahdollista ilmaista kielen keinoin.
Ja mikä on kertomisen hinta? Jos kirjailija itse näkee, ettei hän omalla työllään saavuta sitä, mikä hänen mielestään on tarkoituksenmukaista, koska hän voi vapauta kielensä kehyksistä, miten mikään kirjoittaminen voi edes olla mahdollista? Pitäisikö sen edes olla, Paasonen kysyy! Tarvitsemmeko me enää yhtäkään kirjoitettua tekstiä?
Lykätty salamurha on hieno puheenvuoro, kristallinkirkasta ajatuksen juoksua (sikäli kuin mitään olennaista tällaisessa formaatissa nyt ylipäänsä kannattaa tai voi ilmaista). Suosittelen erittäin lämpimästi kielestä ja kielifilosofiasta kiinnostuneille!