Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Jokaiseen mutkikkaaseen ongelmaan on ratkaisu, joka on yksinkertainen, suora, ymmärrettävä ja väärä.”
David Rutherford aloittaa kirjassaan genomista kertovan luvun lainaamalla H. L. Menckeniä, mutta oikeastaan tähän lainaukseen kiteytyy näppärästi koko kirjan idea. Meillä ihmisillä on taipumusta yrittää löytää yksinkertaisia sääntöjä ja yleistyksiä selittämään itseämme ja historiaamme. Hahmotamme oman sukupuumme muista erillisinä yksikköinä, siinä missä ajattelemme niin sanottuja ihmisrotuja joinakin alkuperäisenä ja puhtaina geneettisinä ryhminä. Media ei erityisesti auta asiaa yksinkertaistamalla geenin x koodaavan juuri tietyn ominaisuuden tai sairauden y. Niin kuin usein sattuu, todellisuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää.
Lyhyt historia meistä kaikista on vaatimattomasti katsaus siihen, keitä me ihmiset olemme ja miten meistä oikein tuli tällaisia. Geeniperimämme kertoo meistä paljon, mutta useinkaan ei niitä asioita, joita odotamme. Kirja aloittaa muinaisuudesta, jolloin maapalloa kansoitti vielä ainakin neljä ihmislajia. Homo sapiensin ja neandertalin- sekä denisovanihmisten esi-isät lähtivät eroamaan sukupuussa vajaa miljoona vuotta sitten, mutta haarautuminen ei ollut aivan niin selkeä prosessi kuin kaavakuvat antavat ymmärtää. Lajimme nimittäin risteytyivät vuosituhansien mittaan uudestaan ja uudestaan siihen malliin, että nykyään kaikki ihmiset – afrikkalaisia lukuun ottamatta – kantavat neandertalinihmisten geenejä. Sen lisäksi denisovanihmisen geenejä kantavat vielä useat Länsi-Aasian populaatiot.
Perinteisen lajimäärityksen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät luonnonoloissa tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Mitä pitäisi siis ajatella homo sapiensin ja serkkujensa lisääntymispuuhista, olimmeko sittenkin samaa lajia? Rutherford mielestä olemme, tosin tätä debattia olisi kirjassa voinut syventääkin. Lajiutuminenhan harvemmin on selkeä ja nopea prosessi, jossa joko ollaan samaa lajia ja sitten yhtäkkiä ei enää ollakaan. Viimeaikaiset tutkimukset esimerkiksi kertovat, että nykyihmisessä ei ole jälkeäkään neandertalinihmisen y-kromosomista, mikä saattaa viitata siihen, että tällaisista hybridiliitoista ei pääasiallisesti syntynyt miespuoleisia jälkeläisiä, kenties juurikin geneettisen yhteensopivuuden puutteen vuoksi.
Olipa asia kummin päin hyvänsä, käsitys selkeästi haarautuvasta sukupuusta on karkea yksinkertaistus, eikä pelkästään eri homo-sukujen kesken, vaan myös läheisemmässä perhepiirissämme. Geenitestien kautta voimme selvittää, polveutuuko sukumme kenties sellaisista merkkihenkilöistä kuin Kaarle Suuri, tai voidaanko esi-isämme jäljittää johonkin tiettyyn kylään, kuten eräskin geenitesti lupaa tekevänsä. Näissä hauskalta kuulostavissa testeissä on kuitenkin eräs ongelma. Sukupuut ovat puumaisia vain lähimenneisyyttä katsottaessa, pidemmällä aikavälillä ne haarautuvat valtaisaksi pensaikoksi, jotka kattavat sadoissa vuosissa kokonaisen maaosan ja muutamassa tuhannessa vuodessa jo koko maailman. Toisin sanoen, jokainen Kaarle Suuren aikana elänyt, jälkeläisiä jättänyt henkilö, on jokaisen nykyisen eurooppalaisen esivanhempi.
Pitkästä aikaskaalasta katsottuna yksittäinen sukupuu alkaa menettää merkityksensä, sillä kaikki sukupuut yhdistyvät pian toisiinsa lukemattomin eri tavoin. Tämä saattaa ensikuulemalla kuulostaa järjenvastaiselta, mutta sen takana on yksinkertainen matematiikka; esivanhempiemme määrä kaksinkertaistuu aina siirryttäessä sukupolvi taaksepäin. Tällä laskukaavalla jokaisella meillä olisi keskiajalle tultaessa reippaasti enemmän esi-isiä kuin koko maailmassa oli tuolloin asukkaita. Tähän pulmaan on yksinkertainen ratkaisu: sama esi-vanhempi voi olla ja onkin sukupuussamme monessa eri roolissa ja olemme kaikki läheisempää sukua toisillemme kuin uskommekaan.
Tästä pääsemmekin ihmisrotuihin ja siihen, mitä koko käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Genetiikka kyllä osoittaa, että ihmiset ovat erilaisia ja että nämä erot myös muodostavat ryhmiä maantieteen ja kulttuurin mukaan. Tästä palapelistä ei kuitenkaan saa muodostettua ryhmiä, jotka vastaisivat perinteisiä luokitteluja ihmisroduista. Afrikka on tässä suhteessa erityisen mielenkiintoinen paikka, sillä Afrikan sisältä löytyy maailman suurin geneettinen variaatio. Namibialaisella voi hyvinkin olla geneettisesti enemmän yhteistä ruotsalaisen kanssa, kun jonkin toisen afrikkalaisen väestön kanssa. Pelkän ihonvärin tuijottaminen ei siis kerro erityisemmin yhtään mitään, sillä ihon pigmentin määräviä geenejä on niin vähän. Toinen seikka on se, että useimpien roduiksi luokiteltujen piirteiden geneettinen pohja on melko uusi joka tapauksessa, sillä kuten todettu, ihmiset ovat liikkuneet ja sekoittuneet kautta historian.
Kirjan jälkipuoliskolla Rutherford selventää myös, miten geenit tarkalleen ottaen toimivat ja niiden yhteyttä erilaisiin sairauksiin ja muiden muassa rikollisuuteen. Kirjoittajana Rutherford osaa kirjoittaa vetävästi ja tieteen popularisoinnissa hän ei ole lainkaan hullumpi. Siitä huolimatta hänen tavassaan kirjoittaa on jotain hieman jäsentelemätöntä, ikään kuin Rutherford kirjoittaisi asioista, jotka nyt vain sillä hetkellä sattuvat pyörimään hänen mielessään ja siten kirja tuntuu välillä kokoelmalta aavistuksen irrallisilta teksteiltä. Onneksi tämä tunne vaivasi lähinnä kirjan loppupuolella.
Lyhyt historia meistä kaikista onnistuu joka tapauksessa esittelemään geenitutkimuksen kehittymistä ja käyttötarkoituksia onnistuneesti, ja erityisesti sen näkökulma genetiikkaan liittyvistä myyteistä on mielenkiintoinen. Se on kuitenkin sanottava, että mikäli erityisesti esihistoria ja muinaisväestöjen geneettinen tutkimus kiinnostaa, niin Keitä olemme ja miten päädyimme tähän on paljon perinpohjaisempi kirja aiheesta.
Valitettavasti kirjalle on pakko antaa moitteita huolimattomuusvirheistä käännöksessä. Heti johdannon ensimmäisellä sivulla on aivan käsittämätön virhe: kirjassa lukee että nykyihminen on ollut olemassa suunilleen 107 miljardia vuotta! Alkuperäisessä tekstissä luku 107 miljardia sen sijaan viittaa ihmiskunnan lukumäärään, jos lasketaan kaikki ihmiset, jotka ovat koskaan olleet olemassa. Kirjassa on myös myöhemmin omituisia kohtia, esimerkiksi lause: ”Denisovanihmisiä ei ole ollut 1 000 000 vuoteen ja neandertalinihmisiä 800 000 vuoteen, mutta jossain vaiheessa heitä lyöttäytyi yhteen Homo sapiensin kanssa...” En käsitä mitä tässä on yritetty sanoa, kun muutama sivu myöhemmin selkeästi todetaan kummankin lajin olleen olemassa vielä ainakin 50 000 vuotta sitten.
Pienistä ongelmistaan huolimatta Lyhyt historia meistä kaikista on kuitenkin oikein mielenkiintoinen matka rönsyilevään historiaamme, ja kirjan luulisi herättelevän lukijassa ajatuksenpoikasen jos toisenkin.