Humoristinen pohjavire, semmoinen ällähtävä jotta tuommoisiakinko on, on näissä Veikko Huovisen (1927-2009) alkupäätuotannon jutuissa: silleen kevyesti paheksuvaa, jos lukija niin haluaa silleen lievästi ymmärtää. Huorakaan ei ole huora vaan julkistettu nainen. No siitä Sotkamon Veikkokin sitten vanhemmiten kävi vähemmän varovaiseksi, ronskistui, kun koitti Ronttosauruksen ja Rasvamaksan aika.
Hirri (1950) oli Huovisen esikoinen, novellikokoelma ennen suurmenestystä, sitä Konstaa eli Havukka-ahon ajattelijaa (1952). Novelli ei ollut enää oikea nimi tarinoille, konsa Huoviselta alkoi kynä luikerrella isompien kertomusten välissä. Itsekin hän kävi nimikamppailua lyhyille jutuilleen: lastut oli vuollut jo Aho, kirot Kianto, jutut Haanpää, pipanat Aapeli. Lyhyiksi erikoisiksi hän omiaan lopulta kutsui, myös little-jutuiksi hätäpäissään. Ennen tätä kokoelmaa olivat ilmestyneet jo Kuikka ja Talvituristi little-jutuin. Kaiken kaikkiaan uran aikana kertyi yhteenlaskien parisataa lyhyttä erikoista eri kokoelmissa.
Kuten sanottu Veikko Huovinen on kiltti tässä Lyhyet erikoiset -kokoelmassa; ainut ärhäkkä pätkä, jos sen niin haluaa lukea, on Suuri pää, jossa Suurtorille rakentuu melkomoinen monumentti, valtakunnan neuvonantajan ja määrääjän pää. Tältä päältä kansalaiset, lahjan ojennettuaan, voivat käydä kyselemässä neuvoja elämän miltä tahansa alalta. Tämä neuvokas kyllä tietää ja määrää ja ohjetta on noudatettava ja se on peruuttamaton.
Kekkonenhan se, selvähän se. Jostain syystä Huovinen oli vastarinnan ja -rannankiiski, vaikka samoilta Kainuun suunnilta oltiinkin. – Ei sitä nyt sopisi erimieltä olevia ihmisiä noin kohdella ja diskriminoida, lienee Huovinen sottavoinut. No näpeilleenhän Veikko saikin nimimerkki Liimataiselta sitten myöhemmin Rasvamaksan ihmissyöntikuvauksistaan.
Mutta pulinat pois ja tutustumaan! Tästä puolivuosisataa sitten ilmestyneestä kokoelmasta on sopiva aloittaa Huovis-juttuihin paneutuminen, mukaansa kyllä imaisevat niin missit, mannekiinit kuin ostjakit ja vogulit, kuin myös heinäkengät sekä nudistit.
Näistä ei juuri hermostu kukaan, jos eivät sitten arabit ja tummaihoiset naiset, joita vielä tuohon aikaan kutsuttiin mustalla haukkumanimellä little-jutussa Nuorikoksi Tunisiaan:
”Ensilemmen jälkeen paljastuisivat Albertin sadistiset piirteet, joita hänellä varmasti olisi kuten kaikilla arabimiehillä (ainakin kaunokirjallisuuden perusteella). Albertpa ottaisi yhtenä iltana ruoskan mukaansa ja roitelisi sillä huvikseen Perttaa.”