Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Dekkaristi Tuire Malmstedtin sarja poliisiparista Matilda Metso ja Elmo Vauramo on nyt ehtinyt neljänteen osaan kirja vuodessa -periaatteella, joten työteliäisyyden puutteesta Malmstedtia ei voi ainakaan syyttää. Kirjoille on päähenkilöiden lisäksi yhteistä monille dekkareille tyypillinen rakenne: nykypäivään sijoittuvan kerronnan lisäksi mukana on ainakin yksi, jollei kaksi muuta aikatasoa. Edellisessä osassa Lyijysydän kuljettiin sekä Ravensbrückin keskitysleirillä että 1960-luvun Suomessa, nyt takaumat ovat vähän lähempää, sillä kirja alkaa oikein vaikuttavalla kuvauksella Utøyan saaren tapahtumista kesällä 2011. Lisäksi mukana on tuntemattoman minäkertojan päiväämättömiä jaksoja, jotka ihan lopussa saavat tietenkin selityksensä.
Tällä kertaa kysymys on kadonneista nuorista, jotka pian osoittautuvat siepatuiksi: lunnasvaatimuksia ei tule, mutta poliisi alkaa saada uhreista valokuvia, joiden mukaan he ovat yhä elossa. Lisäksi kuvien taakse on kirjoitettu käsittämättömiä numerosarjoja. Nuorilla ei kuitenkaan tunnu aluksi olevan mitään yhdistävää tekijää, vaikka kaverien kertomusten ja somepäivitysten mukaan kaikki ovat kuulemma lähteneet tapaamaan jotain vanhaa tuttuaan. Koska kirjan takakansi antaa lukijalle auliisti tiedon siitä, että siepatuksi joutuu myös Elmon avopuoliso Inari, ei sitä luultavasti tarvitse tässäkään jättää kertomatta. Totta kai tämä vaikuttaa myös Elmon työskentelyyn jutun parissa, sillä Matildan täytyy jatkaa tutkimuksia ilman häntä, parinaan KRP:stä avuksi tullut peräti ärsyttävä Niklas.
Luusaari-kirjan juoni ei ehkä kuitenkaan ollut tällä kertaa Malmstedtin parasta tuotantoa. Olihan tarina tietysti ihan jännittävä monipolvisuudessaan, ja loppuratkaisukin oli kohtalainen yllätys, mutta jollain tavalla olin paljon kiinnostuneempi henkilökuvauksen kehittymisestä. Sarjan ensimmäisessä osassa Lasitarha Matilda kuvattiin lähes autistisen hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi, mutta nyt hän on saanut huomattavasti lisää puhtia ja sosiaalisia taitoja, joiden alkusyyksi kirjan kertojakin arvelee adoptiotytär Siljaa; tämän parin yhteiseloa ja Matildan huolta tyttärensä turvallisuuden puolesta on kuvattu hyvin uskottavasti. Myös Elmon persoona saa tällä kertaa edellisiä osia enemmän tilaa. Sivuhenkilöistä jäi mieleen tekninen tutkija Hannu, jonka tarkkuus ja teoreettisuus oli kerrottu hauskasti, mutta ilman ylilyöntejä.
Lopuksi on ihan pakko mainita, että ilmeisen ahkera somen käyttäjä Malmstedt on jälleen kerran tehnyt mukavan ulkokirjallisen viittauksen Facebookin Dekkariryhmään, jossa Elmon Inari-puoliso kuulemma suorastaan asuu. Eikä siinä mitään, kyllä varmasti moni meistä todellisistakin Facebook-käyttäjistä on löytänyt sieltä ”vinkkejä hyvistä murhista.”
