Anne Sverdrup-Thygeson: Luonnon varassa : Lajien monimuotoisuus elämän suojelijana

Luontotuho senkun jatkuu ja vaikka asiasta puhutaan kuinka paljon hyvänsä, pelkkä hyväntahtoinen valistus ei näytä johtavan mihinkään. Suojelubiologi Anne Sverdup-Thygeson kokeilee siis jotain muuta ja antaa hieman erilaisen perspektiivin luontoon. Kenties arvostaisimme enemmän mitä olemme menettämässä, jos ymmärtäisimme paremmin mitä hyötyä luonnosta oikeastaan on?

Aloitetaan vaikka karkeasti puhumalla ihan suoraan rahasta. Lääkeaineilla tehdään maailmassa kauppaa noin tuhannella miljardilla eurolla vuodessa ja jopa meidän synteettisessä maailmassamme yli kolmannes näistä lääke­aineista on joko suoraan tai epäsuorasti lähtöisin luonnon omista lajeista. Antibiooteissa ja syöpälääkkeissä osuus on vieläkin suurempi, jopa 60–80 %. Samaan aikaan kun luontoa tuhotaan kiihtyvällä tahdilla, suuri osa maailman kasvi-, sieni- ja jopa eläinlajeista on edelleen löytymättä.

Jonkin tuntemattoman muurahaislajin katoaminen ei kenties kuulosta suurelta asialta, mutta kuten eräs tutkijaryhmä hiljattain huomasi, hyönteisten yhtey­dessä elävät mikrobit taistelevat antibioottiresistenttejä mikro-organismeja vastaan tehokkaamin kuin maaperän bakteerit. Eräs brasilialainen sieniä vilje­levä muurahaislaji osoittautui tässä suhteessa aivan erityisen lupaavaksi.

Kirjassa käy nopeasti ilmi, miten mahdotonta tällaisia löytöjä on laskelmoida. Kukapa voisi arvata etukäteen mitkä hyönteiset sadoista tuhansista lajeista osoittautuvat lopulta terveytemme kannalta hyödyllisiksi, tai mitkä kasvit osoit­tautuvat meille rahakkaiksi sijoituksiksi. Sverdup-Thygeson tietää kertoa, että Norjasta löytyy maailman ainoa yritys, joka valmistaa vanilliinia norja­laisesta kuusipuusta, ja sillä sitten kuitataankin seitsemän prosenttia koko maailman vanilliinin tuotannosta.

Raha näyttää kasvavan puussa muutenkin. Puut viilentävät kaupungin lämpö­tilaa 1–5 astetta, ja puiden viilentävä vaikutus merkitsee energian säästymistä ja energian säästyminen puolestaan säästää rahaa. Lontoossa on laskettu, että kaupungin puut säästävät energiaa yli 2,5 miljoonaa euroa joka vuosi. Tietysti sen lisäksi puut imevät vettä ja toimivat tehokkaina tulvaesteinä ja myös puhdistavat kaupunkien ilmaa. Ne eivät kylläkään tee saasteista vaarat­tomia, mutta pienhiukkaset jäävät niiden lehtiin ja oksiin huuhtoutuakseen seuraavan sateen mukana viemäreihin. Puhtaan hengitysilman kannalta tällä on suuri merkitys, vaikka tällaisella vaikutukselle onkin vaikea antaa suoraa hintalappua.

Puista löytyy toki paljon muutakin sanottavaa. Sverdup-Thygeson nostaa esiin kiinnostavan teorian, joka on alkanut saamaan viime aikoina tukea. Näyttää siltä, että Amazonin metsä luo itse oman kostean ilmastonsa. Meka­nismi toimii niin, että puiden imevä vesi kulkeutuu juurien kautta latvustoon, josta vesi haihtuu vesihöyrynä ilmaan. Tämän vesihöydyn tiivistyessä, syntyy matalapaine, joka vetää mereltä lisää kosteaa ilmaa kohti maata, eräänlaisena valtavana ”lentävänä jokena”. Metsä on siis eräänlainen elävä pumppu, joka kuljettaa kosteutta mereltä mantereen sisäosiin – mukaanlukien Etelä-Amerikan tärkeimmille maatalousalueille. Mitä sitten tapahtuu jos Amazonin hakkuut lisääntyvät? Todennäköisesti jossain vaiheessa tulee eteen keikah­dus­piste, jonka jälkeen tämä pumppu ei enää toimi, ja koko Amazonin sade­metsäalue muuttuu suhteellisen lyhyessä ajassa savanniksi.

Myös eläimet voivat vaikuttaa ilmastoon. Termiittejä pidetään usein haitta­eläiminä mutta hiljattain on alettu ymmärtämään niiden merkitys maaperälle. Borneossa huomattiin, että maaperä jossa on termiittejä, on peräti kolman­neksen kosteampaa kuin alueilla jossa näitä hyönteisiä ei elä. Termiitit kaivau­tuvat syvälle maahan ja tuovat sieltä kosteaa ja ravinteikasta kivennäis­maata rakennelmiinsa. Termiittien kaivamat tunnelit myös tekevät maan huokoisem­maksi ja edistävät sadeveden imeytymistä. Termiittikeot ovat siis kuin pieniä vihreitä keitaita kuivassa maisemassa ja siten termiitit ovat avainlajeja, jotka ylläpitävät suurta osaa ekosysteemistä. Entistä kuivemmaksi muuttuvassa ilmastossa termiiteistä voi olla odottamatonta hyötyä.

Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä erikoisempia esimerkkejä tulee vastaan. Emme voi edes nauttia viineistämme ilman ampiaisten tarjoamia ekosys­teemi­palveluja, niiden mahassa majailevaa hiivasientä kun tarvitaan viinin käymisprosessiin. Kirjassa käy hyvin ilmi myös miten monimutkaisia luon­nossa olevat vuorovaikutussuhteet ovat: jos palapelistä ottaa yhden palan pois, on melkeinpä mahdotonta arvioida mitä tahattomia seurauksia tällä saattaa olla. Maanviljelyssä olemme saaneet huomata miten suuret mono­viljelmät luovat juhla-aterian tästä kasvista pitäville perhosentoukille – niitä kun ei ole enää hävittämässä niiden luontaiset petohyönteiset, joiden elin­paikat olemme samalla tuhonneet.

Kirja osoittaa, miten luonto kantaa meitä. Meidän hyvinvointimme perustuu täysin luontoon, ja silti samaan aikaan kuritamme luontoa kiihtyvään tahtiin. Vuosina 1993–2009 maapallolta hävisi erämaata kahden Alaskan verran, ja nyt ollaan tilanteessa jossa jo yli 77 % maapallon maa-alueista on muuttunut ihmistoimien suorana seuraksena. Samalla meillä on uskomattoman paljon opittavaa luonnon prosesseista, materiaaleista ja muotoiluista, mutta luontoa tuhoamalla hävitämme myös tilaisuuden oppia näistä asioista. Sverdup-Thygeson tuo esiin sen paradoksin, jolle luonnon ja ihmisen yhteiselo perustuu: olemme oppineet hyödyntämään luontoa, mutta juuri tuo osaa­minen nakertaa oman elämämme perusedellytyksiä.

Aivan kuten Sverdup-Thygesonin edellinen kirja Jos hyönteiset katoavat…, Luonnon varassa on selkeästi ja vetävällä otteella kirjoitettu kirja, johon uppoutuu kuin huomaamattaan. Kirja on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa – ihan kaikille.