Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Minä olen kaikkea mitä ikinä osaatte kuvitella, ja sellaistakin, mitä ette halua lausua ääneen.
Olen tyttöjen tyttö.
En osaa pysyä totuudessa, mutta se ei ole minun vikani vaan maailman, jossa elän.
Joten mitä te haluatte tietää minusta?”
Tämä sitaatti kuvaa mainiosti romaanin keskeisiä teemoja eli 17-vuotiaana kuolleen Philippa Laakson erityisominaisuuksia. Hän ei halua alistua määriteltäväksi, hän on mitä itse haluaa ja kertoo sumeilematta tarinoita itsestään ja muista. Philippa sepittää todellisuutta ja kuvaa sitä videoiksi Olympus Pen -kameransa ”suloista ranskanpastillinappulaa” painamalla. Mutta alkusivujen jälkeen hän löytyy vainajana kotipihaltaan.
Oikeuslääkäri Saxell tutkii ruumista pala palalta, osa osalta, mutta mitään syytä äkkikuolemaan ei tahdo löytyä. Kaikki elimet ovat terveitä ja itsemurhan tai henkirikoksen mahdollisuudet on suljettu pois. Poliisit kuulevat kaikkia Philippan läheisiä: äiti, paras ystävä Saga, entinen poikaystävä Oliver sekä läheisimmät naapurit, ruuhkavuosia elävä neurologi Alina ja jo hyvin vanha Axel, hänkin entinen lääkäri. Mutta mitään kuoleman tutkimisen kannalta tärkeää ei löydetä. Kaikilla on kuitenkin oma käsityksensä Philippasta, hän on onnistunut tekemään lähtemättömän vaikutuksin jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen.
Philippalla on siis keskeisenä ominaisuutena todellisuuden luominen. Hän ei suostu – tai pysty – olemaan ennalta-arvattava ja tavallinen. Hän osaa pienestä asti kertoa tarinoita, luoda itselleen aina uuden minuuden tarpeen tai halun mukaan. Sosiaalinen media on tietenkin oiva alusta näiden tarinoiden ja sepitteiden julkaisemiseen: hän käyttää erilaisia nimimerkkejä eri tilanteissa. On esimerkiksi Lolita Giving, Lolita Giving Gives Back, Not your Sonya; näistä viimeisin viittaa siis Rikos ja rangaistus -kirjaan.
Hänen paras ystävänsä Saga, samanikäinen tyttö, saa myös omat hahmonsa, kun Philippa kuvaa häntä. Osansa kuvauksesta saa lisäksi entinen poikaystävä Oliver, mutta hänelle Philippan kamera tulee olemaan kuin Jumalan silmä, se joka näkee silloinkin, kun muut eivät. Ja ilman kameraakin Philippa onnistuu saamaan läheisistään, myös naapureista Alinasta ja Axelista, irti heidän elämänsä suuria salaisuuksia. Hänen tarinansa avaavat tietä uusiin tarinoihin,vaikkakin Alina-lääkäri alussa tuntee epäilystä:
”Outoa kyllä, Alina sekä halusi toivottaa tytön helvettiin edestään näsäviisastelemasta, että tietää lisää siitä, mitä tyttö ajatteli.”
Jos tämän kirjan lukee ainoastaan realismin pintaa liitäen, on lopputulos aika laimea, välillä melkein ärsyttäväkin. Jotain sellaista länsimaisen ihmisen ahdinko -tyyliä: asutaan Helsingin kantakaupungin kauniissa taloissa, matkustetaan Pariisiin, luetaan klassikoita, ajellaan epämääräisesti lainatulla Porschella, uhmataan hengenvaaraa hyppimällä junasillalla. On ikuinen kesä. Rakastetaan ja erotaan ja liitytään jälleen yhteen, kuten Philippan ja Sagan käy. Niin, ja kaikkien keskeisten henkilöiden nimetkin ovat vallan koreita.
Mutta se ei ole oikea tapa lähestyä Lumo-romaania. Minusta kirja kertoo ennen muuta tyttöydestä, tyttöyden ja osin myös nuoruuden ja naiseuden määritelmistä ja näitä rooleja vastaan asetetuista odotuksista. Miten tehdään tyttö? Miten syntyy tätä konstruktiota vastaava ihminen? Tai ainakin sitä vastaava rooli? Eräs tapa löytyy muiden henkilöiden – ehkäpä vanhempien miesten – puheesta:
”Tyttö tehdään myös kuuntelemalla, miten tytöistä ja tytöille puhutaan, mitäs tytöt, mitäs tytöt.
Älkääs tytöt.
Kuulkaas tytöt.
Tytöt tehdään kuuntelemalla näitä lauseita ja sitten pyristelemällä niistä eroon.”
Philippa pyristelee eroon näistä lauseista ja muistakin määritelmistä. Hänestä voisi sanoa aivan toisenlaisen kirjailijan, Eeva-Liisa Mannerin sanoin:
”Teen elämästäni runon, runosta elämän.”
