Viime aikoina on tuntunut hieman siltä, ettei kunnon dekkaria tai muuta jännitysromaania voi luodakaan ilman lapsiin tai nuoriin kohdistuvaa uhkaa tai suoranaista väkivaltaa. Aihe on monille herkille lukijoille – jos he nyt sitten dekkareita lukevatkaan – liian vastenmielinen, ja itsekin olen välillä ajatellut, että eiköhän tämä ole jo nähty. ”En vain voi ymmärtää, miten joku voi ampua lapsen”, kirjan poliisi sanoo. En minäkään voi. Mutta jos näistä alkuasetelmista pääsee yli, on Tuire Malmstedtin uusi dekkari oikein mainio lajissaan.
Jyväskylän rikospoliisi, mukana siis Malmstedtin edellisestä kirjasta Lasitarha tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo, kohtaa siis poliiseillekin hyvin ikävän tapauksen eli perhesurman; viisihenkinen Savolaisen perhe on joutunut käsittämättömän hyökkäyksen kohteeksi. Tämä järkyttääkin yhtäkkiä Matildaa niin, että hän joutuu jäämään sairauslomalle ja palaa kotiseuduilleen kasvattivanhempiensa luo Inarin Angelin kylään. Siellä hän kuitenkin joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä kipukohdat.
Samaan aikaan Elmo sitten selvittää Savolaisten murhaa yhdessä oman tiiminsä ja Keskusrikospoliisin tutkijan kanssa. Eihän dekkareissa mitenkään voida kertoa kahta erillistä tapahtumaketjua ilman että ne alkavatkin liittyä toisiinsa, ja niin käy nytkin: ”Tämä on hirveintä, mitä meidän tiimissä on koskaan tapahtunut”, eräs poliisi sanoo. Malmstedtille kuten niin monelle muullekin dekkaristille tyypillisesti mukana on vielä menneisyyteen liittyvä salaperäinen oheiskertomus; tällä kertaa sen pääosassa on saamelainen Ebbá. Ebbán tarina on kuitenkin eksoottisuudestaan huolimatta oikein mielenkiintoinen, ja se on saatu lopussa taitavasti yhtymään nykyhetken kuvaukseen.
Teen kuitenkin vääryyttä Malmstedtille, jos luettelen vain hänen romaaninsa kliseitä. Itse asiassa Lumihauta oli vallan koukuttavaa luettavaa. Kirjailija on selvästi kehittynyt entisestään, ja kun hänen esikoisteoksensa Pimeä jää palkittiin aikoinaan Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -palkinnolla, ei hän ihan tyhjästä ole aloittanutkaan. Kyllä Lumihauta piti lukea vauhdilla loppuun, sen verran pätevä sen juoni oli; alkuun olin hieman kahden vaiheilla saamelaiskuvausten autenttisuudesta, mutta ilmeisesti kirjailijalla on asiasta joko tietoa tai kokemusta tai ehkäpä molempia, koska ne jäivät mieleen aivan keskeisinä osina kirjan viehätystä. Onhan vastaavanlaista arktista tunnelmaa ollut muissakin skandinaavisissa dekkareissa, vaikkapa Åsa Larssonilla, mutta hyvin Tuire Malmstedt puolustaa paikkaansa pohjoismaisten jännityskirjailijoiden joukossa.