Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Voimakasta tulkintaa Timo K. Mukalta (1944–1973) aina, kirja kuin kirja, joita kaikkiaan ilmestyi 11, lyhyenä elinaikana yhdeksän ja jälkeenpäin vielä kaksi sekä Legenda jo eläessään -sarjassa Erno Paasilinnan kirjoittama Timo K Mukka.
Lumen pelko on kolmen novellin teos, jossa liikutaan Lapin ja Islannin maisemissa – missäpäs muuallakaan kuin kylmän pohjoisen ja lyhyen kesän jälkeisissä mielenmaisemissa.
Kirjan viimeisessä novellissa Susi hiihdetään sutta näännyksiin pyssyn piipun kantamalle. Raahataan ammuttu susi kasarmin pihalle kaikkien töllisteltäväksi ja heitetään juhlajuomaa hetulaan, juovutaan. Aiheutetaan paha olo sotilaalle, joka ei haluaisi sotilas olla eikä ainakaan surmata ketään, suttakaan. Ristiriitaa kyllin novelliksi.
Keskimmäisessä novellissa Epäsuoria vihjeitä Bert Plotkan vaimolle mieli kuljeskelee Islannin maisemissa. Kaksi miestä, joista toisella, Gustav, on Margret ikään kuin jemmassa ja toisella ei ketään, mutta hirveä halu ja himo; miehet juovat ja etsivät seikkailua. Se toinen, Bert, ’leikkii’ naisilla merkiten saaliinsa stiletin kipeää tekevällä verisellä kaiverruksella takamukseen.
”Minä tein tällä veitsellä puumerkkini Droblaugin pyllyyn, sinä tiedät sen. Euroopassa on kuule ainakin kolmekymmentä tyttöä, joilla on perseessä tämän stiletin tekemä merkki. Katso; tämä on verta … nämä tipat täällä.”
Kyllä tälläkin tavalla tiukka novelli syntyy. Mukan naturalismi pääsee kukoistamaan, lukija kaiverrettujen kanssa kärsimään, tuskantilaan myötäelämään.
Niminovelli Lumen pelko aloittaa kirjan. Siinä kirjailija ei tiedä paikka, ei aikaa, ei tarkoitusta, miksi hän täällä yo-juhlissa on, kuka hän on ja miten tänne joutunut. Kafkamainen olotila, muuntumisjuttu monessa paikassa – ja mikä isänikävä!
Lumen pelko on ohut kirja, Mukan viimeinen ennen kirjailijan hiipumista samana vuonna julkaistun Kyyhky ja unikko -pienoisromaanin rinnalla. Nämä kirjat ilmestyivät vuonna 1970, parisen vuotta ennen viimeistä tuomiota ja kuolemaa.
Se Hymy-lehden juttu, Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka, oli iskenyt miehen matalaksi, elämänhalu oli tipotiessään. Sekö lopullisesti tappoi tämän pohjoisen sairaalassa makaavan sydänsairaan lyyrisen laulajan?
Hieno tuotanto jäi nautittavaksemme Maa on syntinen laulu kärkenään. Kuoleman jälkeen ilmestyi vielä Mukan jäämistöstä Annan sinun lukea tämänkin : kirjeitä 1958-1973, josta täällä.