Olen eksyksissä. Vaellan Lumen maassa, enkä sen silmiä häikäisevältä valkoisuudelta kykene juurikaan näkemään ympärilleni, en erottamaan yksityiskohtia. Aistin kuitenkin japanilaisuuden, joka on laskeutunut ylleni, pukenut minut kimonoon, vallannut mieleni geishan elkein, vähä vähältä geishan pienin viettelevin askelin. Olen kylpylässä; olen puhdas – ja piilossa todellisuudelta.
Näin minä tunnen Yasunari Kawabatan vuonna 1947 ilmestyneen sangen minimalistisen teoksen luettuani. Muutama vuosikymmen myöhemmin, 1968, Kawabata palkittiin ensimmäisenä japanilaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hänen jälkeensä palkinto on matkannut Japaniin kerran. Lumen maahan liittyvistä faktatiedoista mainittakoon vielä sen olleen vuoden 1958 suomennoksensa myötä ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani.
Tuntemukseni tästä lyhytsanaisesta ja vähäeleisestä romaanista ovat kahtalaiset; toisaalta olen hämilläni: miksi en ymmärrä tätä teosta, miksi sen tarina jättää minut täysin kylmäksi, toisaalta taas vaikuttunut: olen vajonnut japanilaisuuteen, nähnyt ja kuullut sen ympärilläni, miltei koskettanut lumenvalkoista kimonoa, miltei maistanut humalluttavan riisiviinin huulillani. Kawabatan ehdoton ansio tuntuukin olevan kuvainnollinen kieli, joka hurmaa lukijan omalla erityislaatuisella tavallaan tehden tarinasta kokonaisuuden kannalta toissijaisen asian, tehden ympäröivästä luonnosta vastakohtaisuuksineen elävän, miltei käsinkosketeltavan.
Esiin astelevat tokiolaismies Shimamura, häneen rakastunut geisha Komako sekä nuori kaunotar Yoko. Miljöönä toimii kylpylä Lumen maassa, hotelli jonne Shimamura säännöllisesti matkustaa, ilman perhettään, tuntemattomana. Asioita tapahtuu, osittain niitä kuvaillaan, pitkälti ne jätetään lukijan itsensä mielikuvitettavaksi. Paljon jää arvailujen varaan, paljon kätkeytyy rivien väliin. Teos on oikeastaan kuin japanilainen mentaliteetti, ulkokultaiseen naamioon sonnustautunut sangen kuvainnollinen sisäinen mielenmyllerrys. Runollista. Kannattaa maistaa, makustella.