Henkistä kiusaamista enimmäkseen, fyysistä vähemmän. Koulua käydään – vähän kuin toisella kädellä.
Kirjailijalta ovela sisäänheittoyritys lukemattomille nuorille, enemmistölle: kirjoittaa kirjan, säeromaanin, jossa on lyhyet rivit – josko nuori näin jaksaisi paneutua lukemaan kirjan kieltä, lyhyeen kännykieleen totuttuaan, paremmin. Kokonaisiin kirjoihin eivät voimat moneltakaan näytä riittävän. Kirja ja opettaja tahtovat syrjäytyä ja kalveta jodeleille sun muille älypuhelinsometuksille. Sumutuksille, meinaa vanha asenteellinen miesarvostelija väkisinkin tuon sanan kirjoittaa.
Muutenkin vanha miesopettaja-arvostelija palailee mielessään, ei mielellään, omiin lukioaikoihin ja huomaa, ettei juuri mitään yhteistä ole sen aikaisilla lukiolaisilla nykyisiin verrattuina. Silloin ei lukiossa joutanut kiusaamaan, koska piti opiskella, jottei olisi joutunut koulusta poispotkituksi nelosuhkan eli huonon koulumenestyksen takia, armottomien vaatimusten takia. Kiusaaminen olikin enemmän opettajien puuhaa: jos ei nyt enää pätkäisty karttakepillä näpeille, niin häpäisy sen sijaa oli oiva keino pitää luokassa kuri ja järjestys.
Äidinkielenopettaja Aino Leppänen tuntee alansa ja ammattinsa kiemurat läpikotaisin todistettuaan taitamisensa kahdella romaanillaan Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope. Niissä opettajien jaksaminen on lujilla, kun oppimistulosten ja tavoitteiden välinen kuilu on valtava, oppilailla kun tuntuu olevan tunneillakin muuta puuhaa kuin opiskelu. Opettaja alkaa olla se syrjitty luokkatilanteessa!
Luk(i)ossa-nuortenkirjassa äiditön Joose joutuu isänsä työn takia vaihtamaan koulua lähes vuosittain pitkin Suomea, mikä taas johtaa yksinäisyyden kierteeseen, eristyneisyyteen ja arkuuteen ihmissuhteissa. Ystävät ovat harvassa, jopa niin harvassa, ettei Joose tahdo uskoa, kun pienessä Vaalan lukiossa poikaporukka vilpittömin mielin pyytää Joosea remmiinsä.
Siitä se elämä alkaa avautua ja kasvu irti puhumattoman isän otteesta, joka tosin koko ajan on ollut vähemmän läheinen. Joosen itsetunto hiljalleen kasvaa. Lukot avautuvat, you see.
Aika ajoin kirjan ihmiset Joosen ympärillä käyvät tilittämässä meille lukijoille omat kipunsa ja kiusaamiskokemuksensa, jotta voimme verrata niitä Joosen kokemuksiin ja jotta ei unohtuisi, miten koetut, lähinnä henkiset, kiusaamiskokemukset ovat läsnä läpi elämän.
Virkistävä kylpy käväistä nykynuorison parissa: eivät ne niin mahdottomia ole, etteikö niistä voisi kehittyä edellistä sukupolvea etevämpi. Semmoisen positiivisen fiiliksen kirjailija Aino Leppäsen teksti jättää jälkimauksi, ja hän jos kuka on ajan hermoilla ja tuntee pappenheimilaisensa.