Los Angeles on kaupunkina monin tavoin mielenkiintoinen. Se on Kalifornian ytimessä oleva laajalle levittäytyvä enimmäkseen matala kaupunki monine erilaisine kaupunginosineen, Hollywoodin elokuvateollisuus, hullua liikennettä, maanjäristyksiä ja vaikka mitä. Jokaisella lienee Los Angelesista joku käsitys, vaikka siellä ei olisi koskaan käynyt.
Kirjailija ja toimittaja Aino Frilander on käynyt ja asunutkin Losissa pidempään. Los Angeles -esseissään hän käsittelee kaupunkia monelta eri kantilta. Kuudessa esseessä tutkaillaan kaupunkia kirjallisesti, kävellen, kylpemällä ja autiomaasta käsin.
”Eve vs. Joan” on essee Eve Babitzista, Suomessa vähän tunnetusta kirjailijasta. Useampi lienee nähnyt Babitzin kuvan kuin lukenut hänen teoksiaan: Babitz esiintyy Julian Wasserin valokuvassa, jossa Marcel Duchamp pelaa shakkia alastoman Babitzin kanssa. Frilanderille Babitz on kuitenkin paras Los Angelesin kirjallisista kuvaajista, yhteys sellaiseen kaupunkiin, jota Frilander ikävöi, vaikka ei ole sitä koskaan kokenut. Even kontrastiksi Frilander nostaa esseessä Joan Didionin, joka liikkui samoissa paikoissa samoihin aikoihin, mutta edusti silti täysin vastakkaista maailmaa.
Los Angelesissa ei voi kävellä. Se on liian suuri käveltäväksi – keskustasta rantaan on 25 kilometriä, ja kaupunkia riittää yli 1300 neliökilometriä – eikä sillä ole selkeää, helppoa kävelykeskustaa. Katuvalaistusta ei juuri ole ja jalkakäytävät halkeilevat puiden juurien repiminä. Niinpä Frilander on kävellyt ja kulkenut bussilla; molemmat ovat ainakin keskiluokkaisten natiivien mielestä aivan käsittämättömiä tapoja liikkua. ”Pieni kävelyretki” on siis pilke silmäkulmassa nimetty, mutta kävelemisestä ja bussilla liikkumisesta se yhtä kaikki kertoo, ja Frilanderin omasta Losissa asumisen historiasta.
”Viiva maiseman poikki” on koronaessee. Kun kulkutauti alkaa levitä ja olo käy klaustrofobiseksi, mitä silloin voi tehdä? Painua erämaahan katsomaan kummallista maataidetta, tietysti! Essee käsittelee autiomaassa ajamisen riemua ja 1960-luvun lopulla syntynyttä maataideilmiötä, mutta myös taiteen kokemista paikan päällä. Jos essee innostaa maataiteen pariin, Nancy Holtin esseessäkin mainittu Up and Under löytyy Pinsiöstä Tampereen lähistöltä.
Korealaisista kylpylöistä päästään ”Kylpemisestä”-esseessä sujuvasti taiteen historiaan ja kehollisuuteen Los Angelesin arjessa, yleiseen kalifornialaiseen kauneuteen ja rintaliivittömään vapautuneisuuteen, ja sen takana piilevaan kehonhuoltoon ja treenaamiseen, barre-tunteihin ja naisten asemaan. Toinen vahvasti koronaa sivuava essee on ”Soolovariaatio”, joka käsittelee eristyksissä olemista, tanssimista, tanssitunneilla käymistä ja omaa kehosuhdetta, ja sitä, miten tärkeää elossa olemisen tuntemukselle tanssiminen on.
”Koskeeko tämä minuakin” käsittelee rasismia sitä kautta, miten se valkoisen suomalaisnaisen elämään tulee osaksi kun on yhdessä karibialaisamerikkalaisen, epämääräisesti eteläaasialaiselta näyttävän miehen kanssa. “Kun aloitin tekemään näitä muistiinpanoja keväällä 2020, tarkoituksenani oli selvittää itselleni, miten olla hyvä liittolainen, tiedostava ja tyylikäs losangelesilainen, ja orastavassa parisuhteessani vähemmän nolo.” Pari vuotta myöhemmin Frilanderilla on saman miehen kanssa lapsikin ja kotimaana on Suomi. “Vaikka omassa parisuhteessani asiat ovat muuttuneet ja muuntuneet eikä rotu ole enää päällimmäisenä keskusteluissamme, ympäröivälle todellisuudelle ei ole sillä aikaa tapahtunut juuri mitään.”
Kokonaisuutena Los Angeles -esseet on oikein kelpo paketti esseitä. Los Angeles on monipuolinen aihe, johon Frilander on saanut otettua persoonallisia ja henkilökohtaisia näkökulmia. Tiivis kokoelma ei vaadi lukijalta paljoa, mutta hyvän esseekokoelman tavoin tarjoilee kiinnostavia ajatuspolkuja kuljettavaksi. Näissä maisemissa pääsee harvoin kulkemaan tällä tavoin.