Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On olemassa paljon rakkausromaaneja eikä ole ollenkaan tavatonta, että niissä kuvataan naisen rakkautta varattuun mieheen. Hannele Mikaela Taivassalon kirja on sellainen, mutta jo sen nimikin on vähän ironinen: klassisen kolmiodraaman, kuten vaikkapa Anna Kareninan, lopussa nainen kuolee, kun taas Taivassalo kirjoittaa lakonisesti romaaninsa viimeiselle sivulle:
”sen sijaan että kuolisin
minä kirjoitan tämän.”
Ja kyllähän Taivassalo kirjoittaakin! Romaani on vain vähän toistasataa sivua pitkä, mutta se pitää sisällään monenlaista: hurjia tunteita, intensiivisiä pohdiskeluja tilanteen mahdottomuudesta, alkuvoimaista erotiikkaa. Kaikki tämä etenee runollisella, jopa hieman unenomaisella tyylillä. Ja kuitenkin tämän runollisuuden katkaisee yhtäkkiä jokin hämmästyttävän realistinen kuvaus suhteen arkisesta hellyydestä, hunaja-inkivääriteen keittämisestä tai rikki menneestä pesukoneesta. Tai suorasanainen toteamus tällaisen kolmiodraaman mahdottomuudesta:
”Miten voi olla, että hän rakastaa niin paljon ettei pysty lähtemään, ja rakastaa niin paljon että jäädessään särkyy. Rakastaminen on epäinhimillistä.”
Kirjan hehkuva eroottisuus on kaukana pornografiasta ja kaukana romantiikasta, se elää pienissä hetkissä ja tiiviissä ilmaisukielessä. Minäkertojan tunteet ovat samalla alastomia ja samalla koskettavan kauniita; hän kuulostelee sanoja, kuulostelee oman ruumiinsa viestejä miestä kohtaan. Mutta kirjan lopussa suru suhteen vääjäämättömästä lopusta satuttaa lukijaakin, niin rajuilla kielikuvilla kertoja sitä tutkii itsessään:
”Onni täytyy abortoida ennen kuin se kasvaa liian suureksi.”
Mutta jokin elinvoima kertojalle kuitenkin jää, olkoonkin että hänen tuskansa mahdottomasta rakkaudesta on käsinkosketeltavaa. Ei niin, että hän selviytyisi jotenkin voittajana suhteestaan. Ei, rakkaus ei ole kilpailu, joka voitetaan tai hävitään.
