Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toimittaja ja kriitikko Arla Kanerva kirjoittaa esikoisteoksessaan maailmasta, jossa ihmiset ovat alkaneet kadota. Päähenkilönä on nuori Emma, joka jättää kotinsa, kun ensin katoaa toinen hänen äidistään, yhtenä väläyksenä, ja sitten toinen, hiljalleen hiipuen. Kun paras ystäväkin lähtee perheineen kohti pohjoista, orpo Emma jää täysin yksin.
Emma lähtee liikkeelle, kuten moni muukin ympärillä hajoavassa yhteiskunnassa. Elämä metsässä tarjoaa ruokaa ja turvaa, mutta yksinäisyys vie voiton. Emman on lähdettävä etsimään ystäväänsä. Hän päätyy kaupungin levottomuuteen, missä hänet sieppaa turvaan Paratiisin rakentajien yhteisö. Paratiisin rakentajat ovat erikoinen joukkio ihmisiä – kultti, suoraan sanottuna – ja senhän tietää, miten kulteissa käy. Johtaja voi olla kuinka karismaattinen ja mukava tahansa, meno käy lopulta kuitenkin karmivaksi.
Niin tässäkin. Lopun aikoja on ripeästi etenevä tarina, jossa käänteitä putoilee eteen vähän väliä. Tarinalla on huippukohtansa, aivan erityisesti viehätti Emman ja Paratiisin rakentajien ydinryhmää olevan tätikolmikon gastronominen erikoisoperaatio. Muuten kirja jäi hieman hajanaiseksi. Takakansi lupaa kirjan olevan ”kertomus seikkailusta, päämäärättömyydestä ja kaaoksesta”, ja kyllä, tämä on suhtkoht osuva kuvaus, aika päämäärätön ja sekava maailma kirjasta piirtyy. Paratiisin rakentajilla on selvästi joku tavoite ja pyrkimys, mutta se jää lukijalle hieman epämääräiseksi.
Kirjastoissa tätä ulkoisesti vanhanaikaisen kaunista kirjaa tullaan varmasti luokittelemaan nuortenkirjoihin ja aikuisten kirjoihin; tämä minun lukemani yksilö on saanut scifi-tarran selkämykseensä. Tulevaisuuteen sijoittuva dystopiahan tämä onkin, muuten tarina ei scifi-ulottuvuuksillaan riehu. Maailman piirteisiin viitataan ohimennen, eikä sitä juuri selitellä.
Lopun aikoja on tiivis kirja, sillä on mittaa reilut 200 sivua, mutta teksti on sen verran suurikokoista, että sivut kääntyvät nopeasti. Luin tämän jokseenkin kertaistumalla. Lopetus jätti vähän pöllämystyneen fiiliksen. Kuinkas tässä näin kävi? Ei siis ihan nappiosuma. Suosittelen varovaisesti: ei hullumpi, mutta ei nyt ihan timanttiakaan. Vähän tämä tuntui olevan nopeasti ohi, ehkä tästä olisi voinut pidemmältikin kehitellä?
