Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 1933 folkloristi John Lomax ja poikansa Alan Lomax lähtivät kiertämään Yhdysvaltain etelävaltioita tarkoituksenaan tallentaa ja säilyttää jälkipolville aikakauden mustaa folkmusiikkia. Tällä kahden miehen keruuretkellä oli odottamattoman suuri vaikutus myöhempään populaarimusiikin historiaan. Tuhannet säilyneet laulut vaikuttivat myöhemmin muun muassa rock ’n’ roll musiikin kehitykseen ja esimerkiksi George Harrison arveli, että ilman Lead Bellyä ei olisi Beatlestakaan.
Kuuluisa Lead Belly on yksi niistä muusikoista joihin tutustutaan Frantz Duchazeaun erinomaisessa sarjakuvassa Lomax : Collectors of Folk Songs. Yksi sarjakuvan ilmeisistä haasteista on ollut, miten ihmeessä tiivistää parivaljakon vuosien työ ja kymmenien ja kymmenien ihmisten haastattelut vain vähän yli satasivuiseen sarjakuvaan. Yllättävää kyllä, tämä ei ole sarjakuvassa minkäänlainen ongelma. Duchazeau viisaasti pitää tarinan suhteellisen pienimuotoisena, eikä edes kerro, minkälaisella aikavälillä tarinan tapahtumat tapahtuvat.
Tarinaa kutoo kuitenkin yhteen muutama suurempi tarinanlanka. Ensimmäinen on John Lomaxin kärsimä sairauskohtaus, joka pakottaa nuoren Alanin itsenäistymisen tielle ja pohtimaan oppimaansa. Alanhan aikoinaan jatkoi isänsä jalanjäljissä, joten tarina pohtii tähän johtaneitä syitä. Toinen tarinan kaari kertoo Jack Mossin kohtalosta. Mies lauloi Lomaxeille mustien kurjasta kohtelusta, siitä huolimatta että laulua oli kuuntelemassa myös paikallinen punaniska. Moss sai kärsiä seuraukset nahoissaan, ja Lomaxeille tämä näytti myös heidän työnsä ristiriitaisen luonteen. Mustien kansanmusiikin tallentaminen on kunnioituksen osoitus, joka ei aina kuitenkaan johtanut positiiviseen lopputulokseen laulajien kannalta.
Suuri osa tarinaa onkin väistämättä aikakauden räikeä rasismi ja lynkkaukset, ja josta myös mustien laulut usein kertovat tavalla tai toisella. Koska musiikki on suuri osa tarinaa, on tietysti harmi, että lukija voi vain uskoa sarjakuvan vakuutteluja, että hyvältä kuulostaa. Duchazeau on ratkaissut asian hauskalla tavalla; sarjakuva kuvaa muutaman laulun lyriikat, kuinkas muuten kuin sanattomana sarjakuvana. Ratkaisu on sen verran hyvä, että kirjaan olisi hyvin voinut sisällyttää vielä laulun tai pari.
Duchazeaun piirustustyyli on luonnosmainen ja omaan makuuni ihan mukiinmenevä. Se missä sarjakuva erityisesti loistaa on kuitenkin dialogissa, se tuntuu hyvin luontevalta, vetää mukaansa sarjakuvan maailmaan ja saavuttaa omalta osaltaan myös ajankuvan hyvin. John ja Alan Lomaxin työ oli minulle ennestään enimmäkseen vierasta, mutta se ei millään tavalla estänyt nauttimasta sarjakuvasta, ehkä pikemminkin päinvastoin. Tällaisten ihmisten työstä on aina ilo oppia lisää, hieno sarjakuva!
