”Britannia on ylpeä perinteestään tarjota turhasatama [sic] ihmisille, jotka pakenevat vainoa ja selkkauksia.”
Little Been tarina alkaa tällä painovirhettään myöten sanatarkalla lainauksella Englannin sisäministeriön julkaisusta Life in the United Kingdom: A Journey to Citizenship vuodelta 2005. Halusin aloittaa myös oman analyysini tällä kirjailijan valitsemalla sitaatilla, joka ensin ehkä hymyilyttää mutta sitä tarkemmin ajateltuaan — tai viimeistään Little Been tarinan luettuaan — jo puistattaa.
Kuten kirjoitusvirhe, yksi näppäimistöllä omille teilleen eksynyt sormi, voi muuttaa kokonaisen lauseen, yksi valinta voi muuttaa kokonaisen elämän. Tai neljä elämää. Tässä tarinassa yksi sormi olisi tosin voinut tehdä paljon muutakin kuin tuon kirjoitusvirheen; se olisi voinut muuttaa tämän tarinan, tehdä siitä onnellisen. Mutta silloin tätä tarinaa ei olisi kirjoitettu.
Chris Cleaven romaani pohjautuu osittain tosielämän aineksiin. Sen henkilöhahmot ovat fiktiivisiä kuten myös tapahtumapaikat, jotka kuitenkin saattavat tuntua tutuilta tai vertautua elävästikin todellisiin, olemassaoleviin paikkoihin. Voin hyvin kuvitella, kuinka entinen turvapaikanhakija näkee ”Blackhillin säilöönottoyksikössä” palasen menneisyyttään tai kuinka kuka tahansa Nigerian rannoilla tämän kirjan luettuaan kävelevä tuntee etnisten ryhmien väliset ja öljyyn liittyvät konfliktit jalkojensa alla. Niin todelliselta Little Been tarina tuntuu. Niin todelliselta ja kuitenkin niin kaukaiselta.
Mitä tarinan juoneen tulee, en oikeastaan haluaisi paljastaa siitä mitään. Pelkään kertovani liikaa. Mainitsen ainoastaan, että se kertoo nuoresta afrikkalaistytöstä ja englantilaisnaisesta, heidän kohtaamisestaan Nigeriassa ja muutamaa vuotta myöhemmästä jälleennäkemisestään Englannissa.
Traagisten tapahtumien myötä tunsin jälleen kerran silmieni aukeavan; ”oman” maailmamme niiden ylle nopeasti muodostavan sumuverhon raottuvan, kolmannen maailman toivottoman todellisuuden avautuvan edessäni. Little Beelle sanottiin: ”Te afrikkalaiset joudutte tulemaan tänne siksi, ettette saa siellä aikaan hyvää hallintoa.” Hän vastasi:
”Miten voi säilyttää näkemyksensä hallinnosta, jos ei ole tulevaisuutta? – – Meidän maailmamme ei voi nähdä tätä päivää kauemmas, koska te olette vieneet siltä huomisen. Ja koska teillä on tulevaisuus silmienne edessä, ette voi nähdä, mitä tänään tapahtuu. – – Kirjoittaessaan siitä maailmankolkasta, josta minä olen kotoisin, teidän lehtenne puhuvat kehitysmaista. Ettehän te sanoisi kehitysmaa, ellette uskoisi, että olette jättäneet meille tulevaisuuden sitä kehitystä varten. Niinpä tiedän, ettette ole pahoja.”
Henkilöhahmojensa erilaisia lähtökohtia havainnollistaakseen kirjailija on korostanut heidän erilaisia puhetyylejään ja mielestäni onnistunut siinä oivallisesti. Samoin hänen lukuisat sanalliset sukelluksensa rikastuttavat tekstiä entisestään, antavat sille uuden ulottuvuuden.
”Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliseen koloon ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.”
Minä pidin tästä kirjasta, pidin sen kahdesta näkökulmasta, sen tavasta käsitellä vaikeita, jopa hirvittäviä asioita ja löytää toivoa toivottomuuden keskeltä. Niinpä annankin vilpittömän lausuntoni: lukekaa tämä kirja.