Savon Putkinotkosta, Inhan tilasta, irti päästyään Joel Lehtonen osti Hämeestä Sääksmäeltä pikkusaaren. Vähä-Vohlissa hän vietti paratiisimaista elämää vähän niin kuin Robinson tai Philip Quarll. Reuma jäyti selkärankaa, muttei sitä huomannut täällä – Lintukodossa unohtuivat muutkin huolenkannot, myös puoliveli-Muhosen pesue ja äiti-Heikarainen.
On Matti-kukkoa, Mainos-possua, Pyynti-koiraa, Rupuhäntä-kanaa – kotoista kaikin. Myös vaimo-’Lyygia’.
Tänne päästiin pakoon pahaa kiireistä maailmaa kaikenmaailman uutisineen. Täällä uutisina ovat linnut ja kasvit, luonto joka kehittyy kesän mittaan täyteläiseksi katsella ja kuunnella, aistein maistella. Kiusalliset muurahaiset ja rotat jah, ettei nyt sentään täydellisyyden harmoniassa elettäisi, utopiassa. Silti suvereenissa valtakunnassa – diplomaattikielellä: loistavassa eristyneisyydessä – missä ei ulkopolitiikkaa tarvita.
Mutta, mutta heinäkuun muuttuessa elokuuksi, pimenevien iltojen muuttuessa myrskyisemmiksi, haihtuu vähitellen paratiisin henki. On parasta teurastaa sika ja pötkiä pakoon paratiisista.
”Kesän satu on mennyt: – Kiitos, Jumala, ruuasta!” — ”Helpotuksesta huokaisten lähdemme.”
Kaupungin sähkövalot voittavat auringon, kuun ja tähdet. Mukavuus työn ja vaivan.
Näemmä.
Lintukoto on Joel Lehtosen kolmanneksi viimeinen kirja: Enää on ilmestyvä synkkä, paksu Henkien taistelu vuonna 1933 vuotta ennen hirttäytymiskuolemaa; kuoleman vuonna postuumina julkaistaan vielä vavahduttava runoteos Hyvästijättö Lintukodolle.