Luin Linnea-mummon satuja -kirjan suurella ilolla ja satu kerrallaan – vessassa. Aivan oivallinen vessakirja, juuri sopivan pituisia satuja ja miten kivoja satuja. Siis aikuisenkin lukea, kun niissä oli niin sellainen mukavan kepeä juoni.
Alunperin kiinnostus tähän kirjaan lähti siitä, että Sanna-Marja Suojanen oli maalannut tauluja, joiden innoittaja kertoi olleen oma Linnea-mummo, joka siis oli jo kuollut. Taulut olivat niin kauniita, että hankin itsellenikin yhden. Kun satukirja ilmestyi, oli sekin saatava. Millaisia satuja kirjoitti Linnea-mummo, siitä oli saatava selvää.
Viihdyin satujen parissa oivallisesti. Ne eivät ole mitään prinsessasatuja, vaan pääasiassa luontoon ja eläimiin liittyviä. Jopa niin, että niihin voi upota täysin ja lähes uskoa niiden olevan totta. Ihanaa eläinten inhimillistämistä. Kukapa ei olisi joskus kuvitellut, miltä hiirestä tai pupusta tuntuu…
Satuja on 19 ja ne kiehtovat. En osannut valita mitään lempisatua, sillä aina kun olin yhden sadun sisällä, se tuntui lempisadulta. Suorastaan hämmästelin, miten minä, ikääntynyt ihminen, niin ilahduin niistä saduista. Vaikka enpä ole ainoa – olen pannut merkille, että monet aikuiset lukevat satuja, mutta eivät siitä juurikaan huutele. Aivan kuin lukisi salaa, mutta se vasta onkin kiehtovaa.
Linnea-mummon satukirjassa on kuvitustakin ja sen takana on Nunnu Halmetoja. Siellä täällä pullahtavat kuvat tuovat tarinoihin maustetta, joka viimeistelee kaiken. Nämä vanhat sadut toivat iloa ja valoa ja toivon, että mahdollisimman moni aikuinen tarttuisi näihin. Voi lukea lapselleen, lapsenlapselleen tai itselleen.
Voisin hyvin kuvitella, että Linnea-mummo tuolla jossain katselee ja hymyilee, jotta voi hyvänen aika.